24. luukku!

~ Erittäin hyvää joulua kaikille. Tässä tulee nyt kaksi viimeistä luukkua! :) En nyt saanutkaan mihinkään luukuun omia kuvia, valitan. Kuva siis edelleen we♥it:stä ;) ~

23. luukku

Aatonaatto
"Ja nyt kaikki lapset lähtevät tunniksi pitkälle kävelylle!" äiti huusi television pauhun yli. Sillä oli toivottu vaikutus sillä televisio hiljentyi ja lapset jähmettyivät tuijottamaan vanhempiaan.
Hiljaisuutta ei kestänyt kahta sekuntia kun melu puhkesi uudelleen.
"Ei me haluta -"
"Äiti kiltti -"
"Eikö me voitais -"
Äiti kohotti kätensä ja lapset vaikenivat.
"Ette voi, raikas ilma tekee teille hyvää, sillä välin kun isä ja minä järjestelemme joulua täällä!"
Lapset mutristelivat suutaan.
"Mitä te muka vielä teette, siivosittekin jo eilen", Saku, vanhin, sanoi suivaantuneena.
"Meillä jäi peli kesken."
"Minulla ja isällä on hommia ja jos minä sanon, että te lähdette ulos, niin te lähdette!" äiti napautti.
"Lähtekää vaikka luistelemaan, kaikki neljä", hän vielä ehdotti kun lapset ristivät kädet mielenosoituksellisesti rinnalleen.
"Entä Milja, jääkö se tänne?"
Äiti katsoi nuorimmaistaan, joka pureskeli vauvan purulelua leikkikehässään.
"Emmehän me voi häntä teillekään antaa mukaan, siitä ei tulisi yhtään mitään", äiti sanoi ja meni eteiseen.
"teidän ei tarvitse olla kuin tunti!" hän huikkasi eteisestä ja alkoi heitellä ulkovaatteita lattialle heidän neljälle pojalleen.
Mutisten ja hyvin vastahakoisesti pojat alkoivat vetää haalareita päälleen ja marssivat ulos luistimet olallaan.
"Huh", äiti sanoi ja kääntyi mieheensä päin. "Saatiinpa ne jaloista."
Isä myötäili nyökkäillen.
"Mutta nyt on parasta alkaa paketoida lahjoja ennen kuin he tulevat. Laita ovi varmuuden vuoksi lukkoon, niin he pimputtavat ennen kuin tulevat."
Äiti riensi laittamaan oven lukkoon ja meni sitten nostamaan Miljan leikkikehästä.
"Noniin, tulepas, äidin pikku höpönassu, paketoidaan vähän lahjoja."
Jouluaaton aatto oli vanhemmille yhtä piinaa. Äiti sai lahjapaperista ainakin kolme viiltohaavaa ja joutui koko ajan pomppimaan laastarikaapilla. Jotkut lahjat taas eivät tuntuneet suostuvan ollenkaan menevän pakettiin, sillä ne olivat joko hankalan muotoisia tai liian kulmikkaita ja kaikki paperit repesivät.
Isä joutui hakemaan naapurilta uuden rullan lahjapaperia.
Vihdoin kaikki lahjat kuitenkin oli paketoitu ja vielä oli noin viisitoista minuuttia aikaa ennen kuin pojat ilmestyisivät takaisin. Miljakin oli nukahtanut leikkikehäänsä. Äiti ei raaskinut - ja suoraan puhuen hän ei olisi oman mielenrauhansakaan vuoksi viitsinyt - herättää häntä.
Äiti ja isä rojahtivat yhdessä sohvalle ja lämmittelivät takkatulen loimussa.
"Koko homma palkitaan huomenna kun saamme katsella lasten iloisia ilmeitä", isä lohdutti ja kiersi kätensä äidin hartioille.
Äiti hymyili.
"Niin", hän myönsi ja hetken he vain tuijottivat takkatulta.
Sitten ovikello soi.
"Äiti! Saammeko me jo tulla!" Saku huusi oven takaa.
Äiti huokaisi.

24. luukku

Lahjapaketin etsintää
Joulukuusi loisti täynnä kultaisia ja hopeisia joulunauhoja, punaisia palloja, hopeanhohtoisia enkeleitä, punapukuisia joulupukkeja sekä tietenkin latvassa loistava tähti joka tuntui hehkuvan kirkkauttaan koko huoneeseen.
Kynttilät kuusen oksilla hehkuivat valoa huoneeseen, joka oli muuten pimeänä.
Takassa hehkuivat vielä muutamat punahehkuiset hiilet.
Tunnelmaa huoneessa ei voinut edes kuvata sanoin. Se oli lempeä ja lämmin, hyvin jouluinen.
Pian kuitenkin kuuluivat huoneen ulkopuolelta askeleet ja valot räpsäytettiin päälle.
"Äiti! Isä! Joulupukki on käynyt jo!"
Pikku-Sami ryntäsi joulukuuselle, jonka alla kimalteli kasa lahjapaketteja ja katseli niitä silmät tuikkien.
Perinteiden mukaisesti Joulupukki oli käynyt viime yönä vaikka muualla Suomessa Joulupukki kävikin vasta illalla.
Samilla ei ollut lupaa avata joululahjojaan ennen jouluateriaa. Siis ainakaan kuusen alla olevia. Joka vuosi äiti ja isä nimittäin olivat piilottaneet yhden joululahjan jonnekin talon alakertaan ja Sami saisi avata sen heti kun löytäisi sen.
Joskus äiti jätti takan reunalle vihjeen. Vihje johdatti Samin seuraavalle vihjeelle ja siitä aina eteenpäin lahjan olinpaikalle. Sami ryntäsi takalle ja kurkotti varpailleen nähdäkseen oliko siellä mitään. Ja olihan siellä!
Sami kurkotti käteensä pienen nallen, joka oli peräisin hänen lelulaatikostaan.
Sami kipitti heti portaille, jotka johtivat yläkertaan hänen huoneeseensa ja melkein törmäsi kalsareillaan tallustelevaan isään, joka haukotteli leveästi.
"Wouuu, missä palaa?" isä naurahti ja kaappasi Samin syliinsä.
Sami hymyili innoissaan eikä meinannut pysyä housuissaan.
"Minun täytyy löytää piilolahja!" Sami kuiskasi ihan kuin joku voisi kuunnella seinien ulkopuolella ja varastaa lahjan hänen nenänsä edestä.
"Vai niin", isä hykersi. "Joko tiedät missä lahja on?" isä kysyi.
"Melkein!" Sami hihkaisi nyt jo kovempaa ja rimpuili isän sylistä pois.
Isä laski pojan alas ja Sami ryntäsi yläkertaan isän mennessä alas keittämään kahvia.
Huoneeseensa johtavassa käytävässä Sami vielä törmäsi äitiin, joka oli menossa alas keittämään riisipuuroa.
"No, mihin on kiire?" äiti kysyi.
"Piilolahja!" Sami vain huusi ja ryntäsi äidin ohitse huoneeseensa ehtimättä selittää enempää.
Vihdoin hän pääsi huoneeseensa ja ryntäsi saman tien puiselle arkulle, jossa hän säilytti kaikkia lelujaan.
Hän heitteli leluja lattialle yksi toisensa jälkeen ja etsi sieltä jotain sinne kuulumatonta esinettä.
Viimein hän heitti viimeisenkin legon palasena lattialle ja istahti pettyneenä lattialle. Ei kai äiti ollut unohtanut laittaa tänne vihjettä? Sami oli jo nousemassa tuimasti ylös ja lähdössä alakertaan tivaamaa äidiltä vastausta kun huomasi bionicle -laatikostaan pilkistävän jotain kultaista.
Sami syöksyi purkille kiitollisena. Ei äiti tietenkään unohtaisi!
Hän kaatoi purkin koko sisällön lattialle ja poimi käteensä bioniclen palojen seasta kultaisen joulukuusen koristeen.
Innoissaan Sami puristi koristeen nyrkkiinsä ja syöksyi ulos huoneesta takaisin alakertaan unohtaen kokonaan kaikki lelunsa lattialle.
Hän pomppi portaat alas kaksi kerrallaan ja syöksyi joulukuuselle, josta koriste tietenkin oli.
Hän pyöri ympäri joulukuusta, etsien jotain omituista, jonkinlaista vihjettä. Isä ilmestyi olohuoneeseen.
"No, edistyykö hyvin, pikku salapoliisi?" tämä kysyi ja istahti nojatuoliin takkatulen loimuun.
"Jep!" Sami sanoi ponnekkaasti.
Keittiöstä kantautui joulupuuron porina. Sitten Sami bongasi sen kuusen alimmilta oksilta ja repäisi sen irti niin, että koko kuusi vavahti hieman.
"No, varovasti!" isä rauhoitteli ja tasasi kuusen keikunnan.
Sami pystyi hillitsemään intoaan sen verran, että ripusti kuusenkoristeen vihreälle oksalle kunnes sitten katsoi tarkemmin käteensä saanutta seuraavaa vihjettä.
Se oli valkoinen kirjekuori. Samilla ei ollut aavistustakaan mitä se voisi tarkoittaa ja olisi halunnut kysyä isältä, mutta päätti että hänen oli löydettävä lahja kokonaan omin avuin!
Niinpä hän pähkäili ja mietti, kun isä alkoi sytyttää takkaan tulta peittäen virnistyksensä, jota Sami ei huomannut.
Sitten Samilla välähti ja juoksi eteiseen.
"Sami, puuro on kohta valmista!" äiti huusi, mutta Sami tuskin kuuli. Hän työnsi kengät jalkaansa ja avasi oven lukosta.
"Sami, tuohan aamulehti samalla", isä huusi juuri kun ovi pamahti kiinni.
Äiti tuli olohuoneeseen isän seuraksi.
"Hän on niin suloinen", äiti sanoi.
Samaan aikaan pihalla Sami oli jo rynnännyt postilaatikolle ja siellä se oli! Uunituoreen aamulehden vieressä ja oli punaiseen joulupaperiin kääritty neliskanttinen paketti.
Sami koppasi sen kiireesti käteensä ja päästi postilaatikon kannen putoamaan alas.
Hän tuskin malttoi olla repimättä sitä auki siinä pihalla lumen sataessa hiutaleina hänen päälleen.
"Mikäs sinulla siinä on?" kysyi naapuri, joka oli tullut hakemaan omaa aamulehteään.
"Piilolahja!" Sami huohotti innostuksissaan. Hän saisi kohta hermoromahduksen, niin intopiukkana hän oli.
"Vai niin", naapuri hymyili. "Hyvää joulua, sano sinne äidille ja isällekin!"
Sami kiitti ja nyökkäsi ja juoksi sitten takaisin sisään suoraan olohuoneeseen.
Äiti ja isä istuivat sohvalla ja katselivat televisiosta joka vuosi tulevaa Lumiukkoa.
"Mikäs sinulla siinä on?" kysyi äitikin yhtä lailla kuin naapuri muka tietämättä.
"Piilolahja! Minä löysin sen!"
"Erinomaista!" äiti hihkaisi. "Meidän pikku etsivä!"
"Saanhan avata sen jo?" Sami kysyi.
"Tietenkin, sehän on tarkoitus", äiti sanoi.
Sami istahti pehmeälle Kashmir-matolle ja alkoi repiä paperia lahjansa päältä.
"Vau!" hän kiljaisi kun viimeinenkin narun pätkä putosi lahjan päältä.
"Kiitoskiitoskiitoskiitos!" Sami ulvoi ja hyökkäsi halaamaan vanhempiaan.
Paketista oli paljastunut uusinta huutoa oleva Night Knights - keräilysarjan uusimmat keräilyhahmot.
"Noniin, mennäänpäs riisipuurolle ja katostaan kuka saa mantelin", äiti sanoi ja nauroi lempeästi kun Sami ryntäsi edellä keittiöön ja istutti pöytään myös uudet Ritarinsa.
"Hyvää joulua!" Sami hihkui ja äidin sydäntä se lämmitti vaikkei hän ollutkaan varma sanoiko Sami sen vanhemmilleen vai Ritareilleen.

 

21. & 22. luukku

~Heei, sainpas molemmat luukut, ja olen itseasiassa aika tyytyväinen! :) Kuvat edelleen we♥it:stä~


21. luukku

Tanssituokio
 Olin masentunut. Erittäin masentunut. Masentunut sanan jokaisessa merkityksessä. Olin masennuksen ruumiillistuma. Masentavaa.
Tänään oli ollut koulun joulujuhla ja todistukseni oli varmaan kaikkien aikojen huonoin! En kehtaisi mennä kotiin näyttämään kasvojani ja huonoa todistustani.
Kuljeskelin yksinäni puistossa potkiskellen lumikokkareita. Ympärilläni pyörii vanhempia lapsiensa kanssa, koiranulkoiluttajia karvaturriensa kanssa ja kuhertelevia pareja käsikädessä.
"Äiti katso, olen perhonen!" huutaa pieni vaaleatukkainen tyttö läheltä ja hyppääalas korkealta kiveltä, äidin huudahtaessa kauhusta.
"Mari, et saa tehdä noin!" tämä huudahtaa.
Työnnän käteni vihaisena taskuuni ja potkaisen lumikokkareen niin voimakkaasti, että se pelästyttää vieressä olleen oravan pinkaisemaan puuhun. Ollapa lapsi ilman huolia.
Istahdan lumiselle penkille ja katselen hetken kuinka punatulkku lirkuttelee koivunoksalla. kaivan musiikkisoittimeni koululaukustani, työnnän napit korviini ja laitan musiikin päälle.
Nojaan taaksepäin penkin selkäojaan ja yritän rauhoittua koulukiireistä.
Kuin huomaamattani jalkani alkaa naputtaa musiikin tahdissa, suuni laulaa sanojen mukana ja aivoni alkavat kelata tanssiharjoituksissa käytyjä sarjoja.
Lopulta minut valtaa suunnaton halu tanssia. Nousen ylös ja vähääkään välittämättä puistossa olijoista - joita ei kylläkään ollut paljoa - alan tanssia menevää ja reipasta hiphop-sarjaa keskellä lumista puistoa.
Liikkeet tulevat syvältä lihasmuistista ja ne vain soljuvat eteenpäin. Välillä silmäni ovat kiinni, välillä auki, mutta tuskin huomaankaan sitä.
En huomaa sitäkään kuinka se vaaleahiuksinen perhostyttö ryntää lähemmäs katsomaan lumoutuneena ja huutaa äitinsäkin paikalle. Vähitellen ympärilleni kasautuu väkeä, jotka katsovat rytmikästä ja soljuvaa tanssiani ihaillen.
Havahdun todellisuuteen vasta kun kappale loppuu ja seisahdun hengästyneenä paikoilleni. Huomaan ympärilleni kerääntyneet ihmiset ja punastus leviää poskilleni.
En ehdi kauaa nolostella kun väkijoukko alkaa taputtaa ja hymyilen helpottuneena.
Hymyilen väkijoukolle, kun nappaan koululaukkuni maasta, mihin en edes muistanut tiputtaneeni sitä, ja lähden kotiin - nyt jo paremmilla mielin.

 

22. luukku

Hautausmaalla

"Mitäs pidit joulukirkosta, Miro?" äiti kysyi ja otti Miroa kädestä ettei poika katoaisi ihmismassassa.

"Se oli ihan kiva. Minä pidin lauluista", Miro vastasi ja pyyhkäisi nenäänsä tumpullaan.
"Mitäs sanoisit jos kävisimme vielä hautausmaalla viemässä mummin haudalle kynttilän?" äiti kysyi ja katsoi punaposkista Miroa.
"Joo, saanko minä sytyttää?" Kysyi Miro innoissaan ja katsoi äitiään silmät tuikkien.
"Jos minä kuitenkin sytytän. Sinä saat sen sitten laskea haudalle, jooko?" äiti ehdotti.
Miro nyökkäsi ja irrottautui äidin kädestä lähtien hyppelehtimään edellä niin, että sininen tupsupipo heilahteli puolelta toiselle.
Pienen etsimisen jälkeen hauta kuitenkin löytyi, äiti sytytti kynttilän ja ojensi sen varovasti Mirolle, joka laski sen haudalle hellästi kuin kukkasen.
Äidin silmiin kihosi muutama kyynel, onhan tuolla jossain mullan alla makaava nainen hänen äitinsä.
"Älä itke äiti", Miro sanoi ja tarttui häntä kädestä. "Ei mummilla ole hätää."
Äiti hymyili ja nyökkäsi. Hän puristi lujempaa Miron kättä ja katseli hiljalleen palavaa liekkiä.

Äiti oli vajonnut omiin ajatuksiinsa. Hän saattoi miltei haistaa mummin käyttämän ruusuhajuveden tuoksun ja tuskin huomasi sitä, että lumisade oli alkanut, eikä sen puoleen sitä, että Miron ote alkoi hiipua hänen kädestään kunnes irtosi kokonaan.

Kun äiti sitten heräsi ajatuksistaan Miro ei ollutkaan enää siinä mummin haudalla.
"Miro?" äiti huhuili katsellen ympärilleen.
Hän näki lumessa Miron jäljet kulkevan polkua pitkin edemmäs hautarivistöä ja lähti seuraamaan niitä.
Ne olivat ensin tasaisen rauhalliset lapsenjäljet kunnes niitten välimatka alkoi kasvaa. Miro oli selvästi lähtenyt juoksemaan. Oliko tämä pelästynyt jotain?
Äitiä alkoi pelottaa ja huolsetuttaa. Mikö Mirolle oli tullut? Miksei tämä ollut sanonut hänelle mitään?
Äiti kiihdytti askeleensa kevyeen hölkkään ja kiiruhti eteenpäin jälkiä ja polkua, joka kaarsi puiden sekaan. Miksi Miro oli tänne tullut, eihän täällä ollut enää hautoja.
Hän ehti melkein joutua paniikkiin kun näki Miron seisovan jähmettyneenä puiden välissä.
"Miro!" hän huudahti ja juoksi poikansa luokse.
Miro kääntyi katsomaan äitiä ja hymyili.
"Äiti!" hän huudahti ja juoksi halaamaan tätä.
"Et saa tehdä noin. Sinulle olisi voinut sattua jotain!" äiti moitti huojentuneesti.
Miro kuitenkin vain hymyili.
"Ei minulla ollut mitään hätää. Olin turvassa koko ajan, olin mummin kanssa", Miro selitti posket hehkuen.
Äiti hämmästyi.
"Mummin?" hän kummasteli. "Miro, mummi on taivaassa. Mummi nukkuu ikuista unta jo."
"Minä tiedän", Miro sanoi. "Mutta hän tuli sanomaan heihei."
Miro ei näyttänyt olevan peloissaan tai traumatisoitunut. Hän näytti itseasiassa levollisimmalta kuin aikoihin sen jälkeen kun mummi oli kuollut puoli vuotta sitten.
Äiti ei ehtinyt vastata mitään Mirolle kun haistoi ruusuhajuveden.
"Kulta", sanoi käheä ääni, joka ei ollut niin ikään Miron kuin äidinkään.

20. luukku

~ Anteeksi, olen ollut laiska kirjoittaja, enkä eilen jaksanut kirjoittaa enkä tänään muuta kuin eilisen luukun, joten tässä teille eilisen luukku, huomenna toivottavasti kakasi! :D Kuva Weheartit.stä ;) ~

Punakukka
Olipa kerran prinsessa nimeltään Punakukka. Punakukka asui kaukaisessa maassa ja siksi häntä kutsuttiinkin Kaukaisen Maan Prinsessaksi. Punakukka omisti hyvin kiltin isän, joka oli koko Kaukaisen Maan pidetyin halltsija.
Isä piti Punakukasta hyvää huolta ja varjeli tätä vaaroilta kuten ilkeiltä kidnappaajilta, lohikäärmeiltä ja itsepäisiltä kosijoilta. Jälkimmäisiltä turhankin tiiviisti.

Eräänä kauniina talviaamuna isää ei kuitenkaan löytynyt mistään. Hänen luotettu sotilaskaartinsakaan ei tiennyt isästä mitään.
"Tämäpä vasta outoa", Punakukka ajatteli. "Isä ei yleensä lähde minnekään ilmoittamatta kenellekään."
Punakukka tarkisti jopa isän työhuoneen, jossa tämä mielellään lueskeli vanhoja rakkauskirjeitä Punakukan äidiltä kun he olivat vielä eläneet nuoruusvuosiaan. Mutta isä ei ollu sielläkään ja Punakukka alkoi huolestua. Ei kai isää oltu kidnapattu?

Hän oli juuri kääntymässä ulos huoneesta kun näki lipaston jalanjuuresta pilkottavan paperinpalan. Hän nosti sen ylös. Siihen oli kirjoitettu tasan yksi sana hänen isänsä tutuilla harakanvarpailla:
"Lumilyhty".

Punakukka oli ymmällään. Mitä tämä tarkoitti? Lumilyhty? Oliko tämä vihje?
Mutta eihän se voinut olla. Eihän Kaukaisessa Maassa ollut edes koskaan lunta?
Punakukka meinasi heittää jo kirjeen roskikseen kunnes muisti mitä Lumilyhty tarkoitti.
Se oli heidän hevosensa! Sen oli nimennyt Punakukan äiti, joka oli syntynyt Ikuisen Lumen Maassa ja tehnyt joka vuosi jouluaatoksi lumilyhdyn.

Punakukka ryntäsi hevostalliin. Lumilyhty seisoi siellä rauhallisena, mutta isästä ei näkynyt jälkeäkään. Mitä ihmettä?
"Isä?" Punakukka huhusi, mutta hänelle vastasi vain Lumilyhty, joka hirnahti kovalle äänelle.
"Anteeksi, hassu heppa", Punakukka huokaisi ja taputti Lumilyhdyn turpaa.
"Mutta nyt minun täytyy etsiä isä!" hän sanoi ja kiiruhti ulos.
"Missä isä oikein voi olla?" punahuppu mietti. Silloin hän näki jäljet mudassa. Ne olivat takuulla isän! Ja ne menivät linnan taakse.

Punakukka kiersi koko linnan ja viimein jäljet päättyivät puiselle ovelle, jonka takana oli linnan vanikutyrmä, jota ei kyllä ollut käytetty vuosikausiin.
Mitä ihmettä isä siellä tekisi?
Punakukka raotti ovea ja hyppäsi melkein metrin ilmaan kun saman tien pimeydestä kuului ääni:
"Päästäkää minut pois täältä!"

Punahuppu riensi käytävää eteenpäin ja löysi isänsä yhdestä vankityrmästä hakkaamasta kaltereita.
"Isä! Mitä sinä siellä teet? Lukitsitko itsesi tyrmään?" Punahuppu huudahti ja riensi hakemaan avaimet koukusta ja päästi isänsä vapaaksi.
"En minä tahallani", isä sanoi ja astui ulos tyrmästä. "Kävelin kai unissani, sillä täältä minä heräsin!"
Punahuppu nauroi.
"Niinpä niin! Mennäänpä nyt tekemään sinulle papusoppaa aamupalaksi!"
"Nami, lempiruokaani!" iloitsi isä.

Sen pituinen se.

                                                                   18. luukku

Jouluaatto majakassa
Meri piiskasi vasten kylmää kalliota, repaleiset pilvet peittivät taivaankantta. Meri myrskysi, mutta taivaalta satoi lumihiutaleita rauhallisesti. Ne laskeutuivat hiljaa aallonharjoille ja katosivat sitten kokonaan. Meri ei levännyt koskaan, ei edes jouluna. Joinain jouluina se kuitenkin oli tyyni, joskus jopa aurinko saattoi paistaa. Mutta tänä jouluna se myrskysi, tuntui kuin joki olisi suututtanut itsensä Ahdin.
Kuu kumotti välillä pilvien välistä, mutta sitten se taas katosi näkuvistä ja peitti kallion pimeyteen.
ainoa valo merenselällä oli majakka, joka jaksoi seistä villienkin luonnonvoimien edessä.
Majakka oli kuin viimeinen jäljellä oleva sotilas, valoa pimeydessä, mitä se olikin.
Se oli yksinäisten veneilijöiden turva ja johdatus.

Mutta kukaan ei tiennytkään, mitä tapahtui majakan sisällä noina myrskyisinä aikoina. Minkälainen oli majakan joulu?
Vaikka majakka näytti elottomalta ja vaikka Joulupukki ei siellä vieraillutkaan, vaikka sieltä puuttui kaikki mahdollinen jouluruoka, majakassakin oli joulu.
Sitä joulua ei voinut nähdä silmillä, sen pystyi tuntemaan sydämellä. Sen näki silmät kiinni, mutta jos oikein uskoit ja jos oikein käytit mielikuvitusta ja kuuntelit sydämelläsi, sen saattoi tuntea, jopa nähdä.
Nurkat hehkuivat valoa pimeydessä, valo, joka johdatti eksyneitä takaisin koteihinsa oli yön oma karnevaali, joka tuikki valoaan jouluyöhön ja muihinkin öihin. Mutta jouluyönä se hohti kaikkein kirkkaimmin.

Majakassa hiljaisuuskin soi. Se oli valaan laulua, pilvien hyräilyä ja tuulen kuiskintaa nurkissa. Se oli kulkusten helinää, lokkien kirkumista, meren kohinaa.
Ja yöllä siellä tapahtui kaikkea kummallista, jota ihmissilmä ei koskaan ole nähnyt, eikä koskaan tule näkemään. Sillä myös meille niinsanotusti elottomilla eliöillä on joulu, sen tuntee sydämellä.

Ja kun aamu taas saapuu, aurinko nousee ja pyyhkii nurkasta joulun, jotta se voisi palatya taas ensi vuonna. Ja pienellä veneellään saapuu majakanvartija ja paistaa itselleen munakokkelin.

 

19. luukku

Joulukirkossa
"Heinillä härkien kaukalon,
nukkuu poika viaton.
Enkelparven tie, kohta luokse vie
rakkautta suurinta katsomaan."

Joululaulu kaikui kirkossa ja lauloin mukana heleällä äänelläni, jonka olin perinyt isoäidiltäni. hän oli loistava laulaja ja jos jotakuta olin ikinä ihailllut elämässäni niin häntä. Vieressäni Tiuku lauloi samaa laula viattomalla lapsenäänellään, ei niin kauniisti kuin minä tai mummi, mutta koskettavasti.
Laulu loppui ja pappi kutsui kaikki alttarille ehtoolliselle, johon minäkin osallistuin Tiukun kanssa. Hänet tosi  vain siunattiin eikö hän saanut viiniä ja leipää toisin kuin minä.

Tiuku oli kiltisti polvillaan ja kuunteli silmät kirkkaillaan kuinka pappi siunasi hänet. Lähdimme alttarilta käsikädessä Tiukun kanssa kun tämä sanoi:
"Äiti, miksi minä en saanut viinaa?"
Muutama mummo lähipenkissä naurahteli ja vaikka minun poskiani kuumotti minäkin naurahdin.
"Se ei ole viinaa, se on ehtoollisviiniä, eikä sitä saa lapset, sillä se on aikuisten juoma", minä selitin.
"Mutta miksi se on aikuisten juoma", Tiuku tiukkasi.
"Koska siinä menee lapsen pää sekaisin", minä sanoin yksinkertaisesti.
"Ai niinkuin piupau?" Tiuku selvensi.
"Nimenomaan", minä sanoin ja istutin Tiukun penkkiin.

Lauloimme vielä yhden laulun, jonka jälkeen oli kolehtdin kerääminen ja papin loppusanat.
"Lähtekää raihassa ja palvelkaa Herraa iloiten!" pappi toivotti ja kirkkokansa alkoi nousta penkeistään ja valua ovia kohti.
Olimme aivan etupenkeissä alttarin lähellä ja lähdin johdattamaan Tiukua kohti ovea, kirkon takana.
"Äiti, mikä tuo on?" Tiuku kysyi ja käänsin katseeni siihen mitä Tiuku osoitti.
"Jouluseimi", vastasin.
"Kuka tuo pikkupoika on?"
"Se on Jeesus", vastasin rauhallisesti. Ulkona oli pimeää ja taivaalta alkoi sataa hiljalleen lunta.
"Ai se, josta tuo valkoinen setä mainitsi?"
Tiuku tarkoitti "valkoisella sedällä" pappia, sillä alba oli valkoinen.
"Juuri se."
"Se kuoli. Oliko se noin pieni kun se kuoli?" Tiuku kysyi ja katsoi minua osittain hämmästyneenä ja osittain surullisena.
"Ei", minä vastasin. "Hän kasvoi. Hän oli aikuinen."
"Niin oli. Ja hän sii ehtoollisviinaa", Tiuku totesi ja käänsi katseensa takaisin seimeen, jossa Joosef ja Maria seisoivat laimpaineen ja tietäjineen seimen äärellä.
"Se pelasti meijät ristillä", Tiuku sanoi.
Katsoin Tiukua hämmästyneenä. Oliko hän kuunnellut niin tarkkaan?
"Niin. Niin pelasti."
"Jumala odottaa meitä taivaassa ja ottaa meidät kaikki iloiten vastaan, ei väliä millasia me ollaan. Se rakastaa koko maailmaa, jonka se loi."

Minulla nousi kyynel silmäkulmaan ja valui siitä poskelle ja leualle.
"Niin se tekee", sanoin ja Tiuku nosti katseensa minuun.
"Äiti miksi sinä itket?"
Nostin Tiukun syliini.
"Ehkä Jumala laittoi minut itkemään", kuiskasin.

16. & 17. luukku

~Anteeksi, en jaksanut eilen kirjoittaa, joten saatte tänään kaksi. Tosin laadusta en takaa, tämän päivän luukku vähän tökki... ~

16. luukku

Kinkkuvarkaissa keittiössä

Aino ei saanut unta. Oli kuuma ja hänellä oli jotenkin levoton olo.
Hän makasi kyljellään selkä oveen päin ja tuijotteli ikkunasta paistavaa täysikuuta. Hän ei ikinä saanut unta kunnolla täysikuun aikaan. Ehkä hän oli jonkinlainen puoli-ihmissusi. Ei koskaan rauhaa täysikuun aikaan.
Hän kääntyi toiselle kyljelleen katsomaan nukkuiko Jussi hänen vieressään rauhallisesti, mutta viereinen paikka olikin tyhjä. Missä vaiheessa Jussi oli lähtenyt? Hän ei ollut kuullut mitään.
Hän kohottautui kyljelleen ja kuiskasi:
"Jussi?"
Hän tiesi hyvin, ettei Jussi vastaisi. Ehkä tämä oli vessassa? Aino päätti odottaa hetken, mutta kun Jussia ei kuulunut vielä kymmeneen minuuttiin, Aino päätti lähteä katsomaan mistä oli kyse.
Yläkerrassa olevassa vessassa ei ollut valoja, joten Jussilla ei ollut vessahätä. Miksi tämä olisi lähtenyt alakertaan asti?
Aino kävi kurkistamassa lasten huoneisiin, josko nämäkin olisivat poissa sängyistään, mutta lapset tuhisivat rauhallisesti umpiunessa. Aino oli ymmällään.
Hän laskeutui portaat alakertaan ja päätyi eteiseen. Eteisessä oli pimeää, mutta keittiöstä kajasti heikkoa valoa, joten Aino suuntasi sinne. Kuului veitsen kilahtelua.
Aino kurkisti keittiöön ja näki jotain, mitä ei ollut odottanut näkevänsä. Jussi istui yhdellä baarijakkaralla kumartuneena tarjottimen ylle, jolla heidän juuri ostamansa ja viipaloimansa kinkku. Jussi tarttui leikkuuveitseen ja viipaloi itselleen yhden palan. Vieressään hänellä oli puolentoista litran Coca-Cola pullo.
"Mitä luulet tekeväsi?" Aino kivahti ennen kuin ehti estää itseään.
Jussin pää nousi salamana ylös kinkusta, suu täynnä.
"Hups", hän mumisi, kaappasi tarjottimen käteensä ja suunnisti keittiöstä olohuoneeseen johtavalle ovelle, joka oli keittiön vastakkaisella puolella.
Tarjotin kädessään hän oli hieman hidas, joten Aino ehti rynnätä hänen eteensä estämään Jussin kulun olohuoneeseen.
"Vau! Olet kuin gepardi!" Jussi sanoi imartelevasti.
"Älä yritä mielistellä. Tuo kinkku piti syödä vasta huomenna!" Aino tulistui.
Jussi katsoi tohvelinkärkiään.
"Anteeksi, tiedät, että olen perso kinkulle. Olen ollut joka vuosi", hän sanoi ja kohautti olkiaan.
"Oletko käynyt anastamassa kinkkua JOKA VUOSI?" Aino hämmästyi.
"Vähän", Jussi myönsi ja katsoi vieläkin tohveleitaan.
"Mutta ensimmäistä kertaa jään kiinni", hän sanoi, nosti päänsä ja virnisti.
Aino pudisteli päätään. Miehet!

17. luukku

Aamutöitä

Petri heräsi juuri hyvästä unestaan herätyskellon ääneen. Silmiään avaamatta hän räiskäisi herätyskellon pois päältä ja yritti saada kiinni unesta, jossa hän oli juuri syönyt herkullista suklaa-minttu-täytekakkua.
Kun torkku sitten soi viiden minuutin päästä Petri luovutti ja nousi muristen ja venytellen pystyyn.
Mahaansa raapien hän vääntäytyi keittiöön ja haukkasi kalkkunapasteijan aamupalaksi ja kulautti maitoa suorana purkista.
Edes lehteä ei ollut vielä tullut näin aikaisin aamusta, hänellä oli maailman surkein työpaikka!
Hän väänsi lenkkarit jalkaansa ja ajoi työpaikalle. Lumiaura oli onneksi toissapäivän jälkeen huollettu. Hän oli nimittäin lumiauran ajaja.
Hän mutisi epämääräisesti itsekseen koko ajomatkan kaupungin varikolle, jossa säilytettiin lumiauroja.
Hän käynnisti lumiauran ja lähti kiertämään tuttua kierrosta ajaen lumet sivuun, jotta aikaisin aamulla töihin lähtevät pääsisivät sujuvasti ja ilman kiroamista töihinsä toimistoihin. Aikaisin! Petri oli ylhäällä jo ennen kuin kukkokaan ehti laulaa! Mitkä hienostelijat...
Hän sai työnsä valmiiksi ja ajoi takaisin varikolle. Taivaanranta alkoi vaaleta nousevan auringon merkiksi. Seuraavaksi Petrin suunnitelmissa oli mennä takaisin kotiin nukkumaan ja herätä iltapäivällä töihin siwan kassalle.
Valitettavasti autolle mentäessä Petri huomasi, että oli jättänyt avaimet autoon sisälle ja ovet olivat lukossa. Hän iski nyrkkinsä ikkunaan hermostuneena. Harmi vain, ettei ikkuna kuitenkaan särkynyt.
Hän joutuisi siis kävelemään kotiin. Onneksi ei ollut kuin pari kilometriä, mutta silti Petriä ei olisi huvittanut.
Kotiin päästessään Petri omasi vain märät lenkkarit ja käheän äänen. Hän kaatui sängylleen ja nukkui siwan työvuoronsa ohi.
Onneksi hän ei sentään saanut potkuja, vain yhden varoituksen!

15. luukku!

~Kuva from we♥it~

Tonttuarmeija

Aina kesäloman loppumisaikaan, kun koululaiset palaavat kuluttamaan taas koulun penkkiä Joulupukki järjestää koehaut uutta tonttuarmeijaansa varten
Tämä nimenomainen tonttuarmeija sitten on johtavissa tehtävissä Joulupukin työpajalla ja pääsee pukin mukana jouluaattona jakamaan lahjoja. Armeijaan kuuluu suunnilleen viisi tonttua, joskus enemmän, jos soveliaita tonttuja löytyy.
Koehaussa tontut joutuvat leipomaan joulutorttuja, korjaamaan rikkinäisiä leluja ja kokoamaan uusia. He maalaavat ja höyläävät, ompelevat ja paikkaavat, hiovat ja kutovat ja kaikkea siltä väliltä.
Lopuksi he harjoittelevat tarkkuusheittoa, sillä jouluyönä he eivät ehdi käydä kaikissa paikoissa vaan heittävät lahjat joko piipusta sisään tai etuovelle.
Sitten Joulupukki vetäytyy ylhäiseen yksinäisyyteensä pohtimaan soveliaita tonttuja tonttuarmeijaansa. Joskus hän pyytää Joulumuoria avustamaan jos tulee kiperä tilanne tai valinta.
Sitten kun Joulupukki on päättänyt, hän kutsuu tontut isoon saliin, joka on Joulupukin työpajassa, suoraan hänen työhuoneensa alapuolella. Tontut asettuvat riviin ja Joulupukin asetettua lasit nenälleen hän luettelee valitut tontut.
Itse valinta seremonia on myöhemmin illalla. Siellä tontut vannovat valan, että hoitavat tehtävänsä tunnollisesti ja lojaalisti.
Sitten heidät lähetetään tehtävään eli heidät kruunataan Joulumuorin joka vuosi itse ompelemilla tonttulakeilla, jotka tuovat onnea tehtävään.
Sen jälkeen syödään Joulumuorin tekemää puuroa ja seuraavana päivänä alkavat hommat.
Jokaisella tonttuarmeijan tontulla on oma osastonsa, jossa he hoitavat hommaansa.
Siellä he olivat lähinnä ryhmänohjaajina, joille valitettiin juos tuli asiaa ja jolta kysyttiin neuvoja. Hän toimitti kaikki asiat itselleen Joulupukille.
Kun jouluaaton ilta tuli tonttuarmeija laittoivat reen kuntoon ja lahjat pakettiin ja virittivät aikakellon. Aikakello oli väline, jonka avulla Joulupukki ehti kaikkialle vain yhdessä yössä. Hän lainasi sillä aikaa. Nimenomaan lainasi, sillä hän palautti sitä joulun jälkeen kesän taas lähestyessä ja aika tuntui hidastui kun olit esimerkiksi koulun penkillä tai hammaslääkärin odotushuoneessa.
He jakoivat lahjoja ja ajoivat niin kauan, että varpaatkin olivat seuraavan aamun tullessa ihan kylmiä.
Sitten illalla oli juhlat onnistuneen lahjojenjako kierroksen kunniaksi ja tonttuarmeijan kiittäminen ja tehtävästä luopuminen.
Nimittäin ensi vuonna olisi taas aika koota uusi tonttuarmeija.

14. luukku!

Avanto

Ville tuijotti Miraa suu auki. Miten tämä kuvitteli, että hän, maailman suurin vilukissa, menisi uimaan avantoon? Villen suu roikkui auki ja hän epäili Miran vitsaileva, mutta tämän ilme oli tyynen vakava.
"Anteeksi kuinka?" Ville kysyi hölmistyneenä.
"Sammuta televisio, laita se kaukosäädin pois ja tule niin mennään!" Mira hihkaisi ja pyyhälsi hakemaan uimapukuaan.
Kun Ville ei ollut Miran palatessa liikahtanutkaan, ei edes sulkenut auki ammottavaa suutaan, Mira hymähti ja nappasi parasta kaveriaan ranteesta raahaten vastahakoisen Villen eteiseen roikottaen uimakassia toisessa kädessä.
"Jos et tule, minä en lakkaa kutsumasta sinua nössöksi ennen kuin äänihuuleni surkastuvat", Mia uhkasi ja risti kätensä huvittuneena rinnalleen.
Ville asetti kasvoilleen uhmakkaan ilmeen.
"Minä en ole nössö!" Ville uhosi, riuhtaisi kätensä Miran otteesta ja kiskoi kengät jalkaansa niin kiivaana, ettei huomannut Miran pirullista hymyä selkänsä takana.


He olivat juuri astuneet lämpimästä saunasta viileään pakkasilmaan ja Villen iho oli saman tien noussut kananlihalle. Vaikka tuuli oli keveä, se tuntui silti siltä kuin tikarit olisivat tökkineet häntä joka puolelta.
Hän seisoi rappusilla ja kastoi varvastaan veteen vetäen sen kuitenkin hytisten pois.
"Tämä on hullun hommaa! Järjetöntä! Kuka järjellinen ihminen astukaan järveen talvella?" Ville huudahti muutaman mummon laskeutuessa rappusia hänen ohitseen järveen ja pulahtivat veteen.
"Todella monet!" avannossa kelluva Mira huusi takaisin.
Ville astui ensimmäiselle veden peittämälle rappuselle niin, että vesi ylettyi nilkkaan.
"Tule jo, nössö!"
Ville mulkaisi Miraa mahdollisimman hyytävästi. Hän sulki silmänsä, veti henkeä ja kaatui veteen. Hän pulahti miltei pinnan alle ja tuntui kuin iso harso olisi kiertynyt hänen kaulansa ympärille, hän ei saanut henkeä, niin kylmää vesi oli.
Hän räpiköi nopeasti kelluskelevan Miran luokse ja sitten takaisin ulvoen koko ajan kuin syötävä.
"Kylmää, kylmää, kyyy-y-yyy-yyylmää!"
Hän ponnahti rappusille ja lähti juoksemaan takaisin saunoille Miran kiiruhtaessa hänen peräänsä.
"Ole hiljaa tai nolaat minut!"
Ville juoksi tyhjään saunaan ja heitti ainakin kymmenen kauhallista löylyä Miran istuessa hänen viereensä.
"Eihän se nyt niin kamalaa ollut?" Mira kysyi ja Ville tuhahti.
"En kommentoi", Ville mutisi ja Mira hymyili voitonriemuisesti.

Hetken oli hiljaista kun Ville hieroi kohmeisia raajojaan ja Mira tuijotteli ikkunasta ulos.
"Katso!" Mira hihkaisi ja osoitti taivaalle. "Otava! Ja Pohjantähti!"
Ville katsoi ulos ja näki tähtitaivaan kirkkaimman tähden.
Se oli kaunis ja lämpö täytti Villen sisältä päin. Voisihan hän tällä kertaa tehdä poikkeuksen sääntöihinsä, ei avanto ollut niin hirveä paikka.
Mutta sitä hän ei myöntäisi Miralle.

13. luukku!

~Tämäkään ei ihan sitä minun parhaimmistoa ole, mutta toivottavasti nautitte! :D~

Kadonneet villasukat

"Salla! Oletko jo pukenut, nyt täytyy lähteä kouluun!"
"Mutta en löydä villasukkiani, en voi lähteä ilman niitä!"
"Nythän ei ole edes pakkasta!"
"Mutta en VOI lähteä ilman niitä!"
"Sinähän pidit niitä kesälläkin, ne ovat varmaan ihan likaiset, anna olla."
Salla asteli surkeana autoon ilman lempivillasukkiaan, joita hän käytti kaikkialla: juhlissa, koulussa, talvella, kesällä, kaikkialla. Ne toivat hänelle onnea ja nyt ne olivat kadonneet! Hän oli saanut ne lahjaksi nyt jo kuolleelta mummiltaan kolme vuotta sitten ja ne olivat hänen ainoa muistonsa hänen rakkaasta mummistaan.
Sallan koulupäivä oli surkea, tietysti. Eihän hän pystynyt keskittymään opintoihin kun hän vain ajatteli mihin oli edellisenä iltana sukkansa pistänyt. Opettajakin huomasi, että hänen mallioppilaallaan oli jokin vikana ja kysyikin sitä matikan tunnilla kun Salla ei viitannut opettajan kysymään kysymykseen. Mutta eihän Salla nyt voinut kertoa, että niinkin mitätön asia kuin villasukkien katoaminen vaivasi häntä. Tai muille se oli mitätön asia, Sallalle se oli erittäin tärkeää!
Kotiin hän melkein juoksi, vaikka matkaa oli miltei neljä kilometriä. Hän ei kestänyt enää hetkeäkään ilman niitä.
Hän kävi penkomassa pikkuveljensä huoneen, muttei löytänyt sieltä mitään muuta kuin rikkoutuneita pikkuautoja ja keittiön kaapista varastettuja keksejä ja niiden murusia.
Hän tutki suihkun, ja miltei jos innostui kun kaapin takaa pilkotti jotain valkoista, mutta se olikin vain suihkumyssy.
Hän penkoi olohuoneen sohvatyynyjenkin alta, mutta kaataessaan melkein joulukuusen ja rikottuaan yhden pöydällä olleen joulukoristeen äiti oli käskenyt hänen lähteä jaloista pyörimästä.
Keittiöstäkin hän oli menossa katsomaan, kunnes äiti tuli hänen eteensä sanoen, ettei halua häntä sinne sotkemaan, sillä hänen villasukkansa eivät olleet siellä ja heristi tiskiharjaansa niin, että saippua roiskui.
Salla oli aivan masentunut ja varpaita paleli niin että tutisi. Hän ei selviäisi toista päivää ilman niitä, mitä kaikki koulussakin ajattelisivat!
Silloin isä tuli kotiin iloisena hymyillen, mutta nähtyään Sallan surullisen ilmeen hänen hymynsä valahti ja hän kysyi mikä on hätänä.
Salla kertoi kaiken siitä kuinka ei ollut aamulla löytänyt villasukkiaan ja oli joutunut menemään kouluun ilman niitä, ja että hän oli etsinyt niitä koko päivän, eikä ollut löytänyt.
Kertomuksen lopetettuaan isä purskahti nauramaan.
Salla katsoi häneen loukkaantuneena.
"Ne ovat minun lempivillasukkani! Sain ne mummilta!" hän huusi.
Isä lopetti naurunsa mutta hymyili yhä.
"Kultaseni, minä pistin ne pesuun!" Isä hymyili ja purskahti taas nauruun.
Salla tuijotti hetken hölmistyneenä isäänsä, kunnes ryntäsi kuivausrummulle ja totta tosiaan! Siellä olivat hänen valkoruskeat villasukkansa kuivina ja putipuhtaina!

 

12. luukku

~Pahoittelen tämän päivän luukkua, ei oikein inspannut... ~

Huijaus

"Mitäs sanoisitte, lapset, jos tehtäisiin erilainen joulu tänä vuonna? Ei lahjoja teille vaan te lupaatte meille palvoa meitä vuoden ympäri. Joulukuusta ei tule, vaan kannetaan sisään koivunoksa, johon ripustetaan serpentiiniä. Ja jouluruuan sijaan voisimme syödä kalakeittoa. Eikös kuulostaisi hyvältä?"
Kolme lasta istuivat lattialla ja tuijottivat isäänsä kuin olisivat nähneet aaveen.
Isä nosti kulmakarvojaan.
"Eikö?" hän kysyi.
"EI!" lapset kiljaisivat ja ryntäsivät isänsä eteen pomppien ja kiljuen.
"Et sinä voi tarkoittaa - "
"Eikö lahjoja, eikö yhtään?"
"Mutta entä kinkku, minä PIDÄN kinkusta - "
Isä nosti kädet eteensä rauhoitellakseen.
"Mutta kun me olisimme äidin kanssa laiskoja emmekä millään jaksaisi", isä sanoi ja hymyili viattomasti.
"ÄITI!" kaikki kolme lasta parkaisivat kovaan ääneen.

"Mikä hätänä?" äiti kysyi tullessaan olohuoneeseen kuivaten käsiään tiskirättiään, sillä hän oli ollut juuri kiillottamassa vesihanaa.
"Isä sanoo ettei vietetä joulua tänä vuonna!" parkaisi Tomi.
"Ja millähän tavoin"? äiti kysyi tyynen rauhallisesti katsomatta mieheensä ja lapsiinsa.
"Se sanoo ettei saada ruokaa eikä lahjoja eikä joulukuusta!" Kiljaisi Mika.
"Isä huijaa", sanoi äiti ja kääntyi takaisin keittiöön jatkamaan kiillotuspuuhiaan.
Lapset nappasivat sohvatyynyt nojatuolista ja alkoivat hutkia niillä isää rangaistukseksi.

11. luukku

~11. luukku teille ja kuva we♥it:stä! ;) ~

Yöllinen seikkailu

Huoneessa oli pimeää ja hiljaista. Ainoa valo oli ikkunasta loistava kuu ja ainoa ääni seinällä tikittävä kello. Se näytti kymmentä vaille yhtätoista yöllä.
Jussi nukkui rauhassa. Ainakin niin kauan kunnes ovi avautui raolleen ja hetken keskelle huonetta heijastui kapea valojuova ja sitten ovi suljettiin.

Antero hiipi hiljaa viisivuotiaan pikkuveljensä viereen eikä epäröinyt herättäessään Jussin.
Jussi ynisi vähän, mutta avasi silmänsä ja mutisi epäselvästi.
"Mennään ulos", Antero sanoi.
Silloin Jussi näytti heräävän kunnolla.
"Mitä? Miksi?" Jussi kysyi.
"Se olisi hauskaa", Antero vastasi.
"Ei kannata, äiti ja isä suuttuu", Jussi vastusteli ja nousi istumaan sängyllä.
"Eikä suutu jos me ei jäädä kiinni", Antero sanoi ja virnisti.
Jussi tuijotti hetken neljä vuotta vanhempaa isoveljeään, jota kunnioitti ja ihaili suuresti, mutta pyöräytti sitten huomaamattomasti silmiään ja vaipui takaisin makuulleen.
"En jaksa. Nukuttaa", Jussi sanoi ja veti peiton takaisin korviinsa odottaen kuulevansa poiskävelevät askeleet, mutta Antero ei antanut asian aivan hevin olla.
Tämä kiskaisi peiton pois Jussin päältä ja kuiskasi kiivaasti.
"Etkö uskalla? Jänistätkö?"
Jussi pongahti istumaan.
"Minä en pelkää", Jussi sanoi ja asetti kädet päättäväisesti puuskaan.
"Todista se", Antero sanoi pirullisesti hymyillen ja peilasi Jussin asentoa laittaen myöskin kädet puuskaan ja roikottaen peittoa toisesta kädestään. He tuijottivat hetken toisiaan, kunnes Jussi puhui hiljaa.
"Hyvä on. Minä-en-pelkää!"
Antero hymyili voitonriemuisesti.
"No, laita huppari päälle ja mennään!"

Hän kääntyi kannoillaan ja Jussi hyppäsi sängystään ja käveli ovelle vetäen hupparia pyjamansa päälle.
He hiippailivat alakertaan. Olohuoneen läpi kulkiessaan Jussi kompastui mattoon ja rämähti lattialle.
Antero kääntyi kiivaasti katsomaan pikkuveljeään, joka röhnötti lattialla pitkin pituuttaan.
"SHH!" hän suhisi ja Jussi nousi ylös mutisten jotain epämääräistä.
He laittoivat takit päälle ja kengät jalkaan, ja kun he olivat jo ovella menossa ulos, Antero kääntyi äkisti kannoillaan.
"Odota!" hän sanoi ja ryntäsi keittiön laatikolle, otti sieltä jotain ja työnsi taskuunsa.

"Mitä sinä otit?" Jussi kysyi kun he astuivat ovesta ulos.
"Kohta näet. Mennään tuonne metsään."
Taivas oli kirkas ja tähtiä täynnä, ja puiden varjot lankesivat hopeaiseen hankeen.
Polku, jota he kulkivat, kaartui loivasti oikealle ja he pysähtyivät. Hengitys huurusi savuna ilmaan kun Antero kaivoi taskustaan sen mitä oli keittiön laatikosta ottanut.
"Antero! Äiti on kieltänyt meitä sytyttämästä noista itse!"
Antero hymyili ja otti kummallekin yhden tähtisadetikun.
"Äh, ole hiljaa. Pidä siitä kiinni niin sytytän sen."
Jussi ei laittanut enempää vastaan vaan piti kiinni tikustaan ja antoi Anteron sytyttää sen ottamillaan tulitikuilla.

Ne paloivat hitaasti ja niistä kajastui lumihankeen kultainen valopallo. Se valaisi koko polunmutkan ja kilpailivat kuunvalon kanssa.
Tikkuja oli vajaa kymmenen ja he polttivat ne kaikki.
Sitten heidän oli lähdettävä takaisin sisälle etteivät äiti ja isä huomaisi.

Antero tarttui oven kahvaan ja nykäisi. Mutta se ei auennutkaan! Ovi oli mennyt lukkoon. Jussista tuntui kuin hän purskahtaisi itkuun.
"Nyt me jäätiin kiinni! Ei olisi pitänyt tulla ollenkaan!" hän parahti.
"Turpa kiinni!" sihahti Antero. "Ei mitään hätää, jätin varmuuden vuoksi oman ikkunani auki, haetaan tikkaat varastosta!"
Jussi nyökkäsi kylmästä vapisten.

Antero kipaisi hakemaan pitkät puutikkaat varastosta ja he kiilasivat ne Anteron ikkunan alle. He kipusivat ylös ja aukaisivat kunnolla Anteron raollaan olevan ikkunan.
He pääsivät hiljaa sisään ja veivät vaatteensa paikoilleen.
"Sanoinhan, että emme jää kiinni", Antero sanoi omahyväisesti.
"Joo joo", Jussi sanoi ja käännähti omaa huonettaan kohti. "Nähdään aamulla, öitä!"
"Öitä", Antero naurahti ja meni myöskin omaan huoneeseensa.

Aamulla Jussi heräsi siihen kun joku rojahti hänen sängylleen. Hän avasi silmänsä ja näki Anteron.
"Hah, sanoinhan ettei jäädä kiinni!" Antero hihkaisi.
Jussikin hymyili voitonriemuisesti ja he tuulettivat. Kuitenkaan ei koskaan pitäisi nuolaista ennen kuin tipahtaa, sillä isä oli lähtenyt hakemaan lehteä ja huomannut talon seinustalla jotain erikoista.

"MIKSI TIKKAAT OVAT ANTERON IKKUNAN ALLA?" kuului huuto alakerrasta ja Antero ja Jussi irvistivät syyllisinä.

 

10. luukku

Satu joulusta

Olipa kerran pienessä kylässä, pienessä mutta tavallisessa talossa tavallinen perhe, jonka tavallinen tytär ja tavallinen äiti leipoivat piparkakkutalon, joka oli sekin tavallinen. Ainakin aluksi.
Kun äiti ja tytär sitten laittoivat valmiin talon sivupöydälle odottamaan jouluaattoa ja kävivät itse nukkumaan, alkoi viereisen kirkon kello lyödä kumeita lyöntejä keskiyön merkiksi.
Savupiipusta alkoi kuulua heleää kilinää ja pian sieltä tuprahti pienen pieni valopallo, joka helisi samalla kun se lensi keittiöön piparkakkutalon luokse.
Se laskeutui aivan piparkakkutalon eteen ja leijaili siinä hetken paikallaan, kunnes se pyrähti sisään avonaisesta kolosta, joka toimitti oven virkaa.
Se täytti talon kultaisella valolla ja kiersi jokaisen yksityiskohdan talossa. Pian oven ulkopuolella vahdissa ollut piparitonttu alkoi venytellä käsiään ja jalkojaan. Se huomasi itsekin voivansa liikuttaa raajojaan ja lähti varovasti astelemaan eteenpäin piparkakkutalon pihan lumella.
Sen vieressä seissyt nalle teki aivan samoin.
Ne alkoivat liikuskella yhä enemmän ja pieni valopallo livahti takaisin savupiippuun helinän saattelemana.
Tonttu ja nalle naureskelivat ja nyökkäilivät toisilleen ja alkoivat tarkkailla ympäristöään. He huomasivat ikkunan josta näkyi ulos, jossa oli paljon enemmän valkeaa lunta kuin heidän piparkakkutalonsa pihalla. Taivaalta satoi jotain, oliko se vesi sade vai lumisade? Oli niin pimeää ettei erottanut.
He kurkistivat alas pöydältä ja huomasivat olevansa korkealla. Kannattaisiko lähteä tutkimaan? Miten he pääsisivät alas?
Tonttu raapi päätään niin, että pikkuruiset piparkakun muruset rahisivat pöydälle, mutta nalle oli nokkela ja oli hakenut pöydällä olleita serviettejä, joista oli taitellut itselleen laskuvarjon. Tonttu teki samoin ja yhdessä he leijailivat alas kuin pienet lumihiutaleet konsanaan.
He tupsahtivat lattialle ja lähtivät kipittämään ympäri keittiön lattiaa.
Nalle löysi lattialta aiemmin päivällä tippuneen lihanpalan ja nalle heitti sen suuhunsa. Kuinka hyvää se olikaan!
Mutta meidän pienet seikkailijamme eivät tyytyneetkään tukimaan vain keittiötä vaan he kävivät läpi myös olohuoneen, josta he löysivät ison joulukuusen, melkein samanlaisen kuin heidän piparkakkukuusensakin, mutta isompi ja vihreämpi.
He kiipeilivät sen oksilla ja peilasivat kuviaan punaisista joulupalloista, jotka hauskasti vääristivät heidän kuvajaisiaan.
He kaatoivat melkein joulutonttupatsaan, joka oli kuusen vieressä pöydällä, mutta yhteisvoimin he saivat sen säilymään ehjänä.
Sitten tonttu löysi portaat yläkertaan. Hän viittoi nallea tulemaan ja alkoi ketterästi kiivetä portaita, vaikka ne olivatkin isot viisisenttiselle tontulle. Nalle seurasi perässä hieman kömpelömmin, mutta varmasti yhtä kaikki.
He saapuivat pieneen aulaan, josta lähti kolme ovea. He valitsivat niistä keskimmäisen ja saapuivat vaaleanpunaiseen lastenhuoneeseen, jonka sängyllä nukkui kultakutrinen tyttö rauhallisesti.
He katselivat tyttöä ensin kauempaa, kun tämä mutisi unissaan jotain joulumarkkinoista, joille he menisivät huomenna, mutta kiipesivät lopulta tämän sängynjalkoja ylös peitolle ja tytön rinnan päälle katsomaan kummaa ilmestystä.
Sitten tonttu tunnisti tytön! Tämähän oli se sama, joka oli heidän kotinsa rakentanut äitinsä kanssa!
Tonttu viestitti siitä nallelle, joka tunnisti tytön myös ja hypähti muutaman kerran.
Tähän tyttö heräsi ja raotti silmiään, näyttäen ensin kauhistuneelta, mutta sitten vain kummastuneelta.
Hieman raollaan olevien verhojen raosta saattoi nähdä kuinka aurinko alkoi jo nousta ja silloin tonttu ja nalle päättivät, että oli aika mennä takaisin piparkakkutalolle.
He hyppäsivät lattialle ja siinä rytäkässä nalle katkaisi toisen jalkansa. Tonttu sitoi sen äkkiä kiinni mukaansa tulleella laskuvarjon palasella ja he riensivät takaisin keittiöön tytön jäädessä kuikuilemaan heidän peräänsä.
Kaikki meni hyvin siihen asti kunnes he pääsivät keittiön sivupöydän juurelle. Kuinka ihmeessä he pääsisivät ylös kun ei ollut mitään mihin tarttua?
Onneksi nalle bongasi lattialle tippuneen rouvan lankakerän ja he sitoivat siitä lasson, jonka heittivät ylös. He kipusivat ylös.
Samaan aikaan rouvan herätyskello pirisi tämän yöpöydällä ja tämä haukottelu leveästi noustessaan ja vetäessään aamutakin päälle. Hän kävi herättämässä tyttärensä kouluun ja yhdessä je kapusivat alakertaan aamupalalle.
Tytär selosti hänelle juuri kuinka oli nähnyt yöllä eläviä piparkakku-ukkoja, joista toinen oli katkaissut jalkansa hypätessään tämän sängyltä alas.
Äiti vain naureskeli toisen mielikuvitukselle. Mutta ei pitkään.
Saapuessaan alakertaan tyttö halusi kovasti todistaa äidille olevansa oikeassa ja talutti tämän sivupöydän luo, jossa piparkakkutalo lepäsi.
Ja niin äitikin huomasi sen. Piparkakkutalo seisoi yhä paikallaan niin kuin ukotkin, mutta toisen jalka oli sidottu pienellä servietin palalla.

8. & 9. luukku!

~ Hei ja anteeksi! :D En nyt eilen jaksanutkaan kirjoittaa kahdeksatta luukkua, mutta tänään tulee kaksi! Eilisen ja tämän päivän luukku! Huomenna luukku tuleekin varmaan jopäivällä :) Nauttikaa!
P.S Niiin ja kenellekään ei varmaan tule yllätyksenä, että kuvat ovat We♥it:stä!  ~

8. luukku

Joulu eläintarhassa

Kuten joulu saapuu joka maailman kolkkaan, jokaiseen maanosaan, jokaiselle ihmisille niin se saapuu myös eläimillekin. Niin villeille ja vapaille kuin ihmisten lemmikeille kuin eläintarhankin eläimille.
Juhlinta on joka maassa vähän erilaista, niin kuin meillä ihmisilläkin. Yhdysvalloissa esimerkiksi kaikki pikku Fifi-puudelit ruokitaan oikein herkullisella kala-aterialla ja he saavat maata omilla silkkipatjoillaan. Kiinassa uhanalaiset pandat saavat paljon bambun oksia.
Mutta kertomuksemme liittyy tänään suurimmaksi osaksi eläintarhoihin. Kun puiston hoitajat Jouluaatonaattona sulkevat eläintarhan varmistettuaan, että eläimillä on tarpeeksi ruokaa, eläinten aika koittaa.
He varmistavat, että ihmisiä ei ole lähellä, ettei kukaan näe heitä. Sitten he avaavat häkkiensä lukon. He ovat osanneet sen kautta aikain ja he voisivat milloin tahansa avata häkkinsä oven pahimman sesonki ruuhkan aikana, mutta eivät he viitsi, on liian työlästä näyttää vihaiselta.
He siis hiipivät ulos häkeistään, ja riippuen joulusta, suuntaavat aina jonkun eläimen häkille viettämään yhteistä juhlaa. Heillä on paljon ruokaa; jokainen tuo jotain omasta häkistään. Tonttulakkeja heillä ei sentään ole, mistäs ne sellaisia muka saisivat? Eläitarhan hoitajat olivat pystyttäneet isolle aukealle joulkuusen, lähinnä vieraiden iloksi.
Sitten he kaikki yhdessä juhlivat koko eläintarhan mitalta viettäen aikaansa häkeissä ja aitauksissa ja välillä herkkusuisimmat livahtavat jäätelöbaariin haukkaamaan muutaman pallon. Apinakin oli jostain löytänyt, varmaankin jonkun pikkulapsen, lenkkitossut ja tepasteli niillä innoissaan.
he juhlivat yötä myöten, kunnes yhdenkään tiikerin tai lumileopardin vatsaan ei mahdu enää pisaraakaan ruokaa ja hiipivät takaisin omiin häkkeihinsä työntäen ne lukkoon.
Kun seuraavana aamuna taas eläintenhoitajat saapuvat töihin, näillä ei ole mitään aavistusta eläinten öisistä puuhista.
 

9. luukku

Rinteitä ja pentuja

 Autossa istuessa oli tullut melkein kuuma, mutta kun Kasperi astui ulos autosta kolea viima puski kasvoille ja miltei tunkeutui vielä avonaisesta vetoketjusta alusvaatteisiin asti. Niinpä Kasperi laittoi vetoketjun kiinni ja kiersi auton hakemaan lumilautansa takakontista.

Hänen uutuuttaan kiiltelevä lumilautansa miltei häikäisi ja sen pinnalla olevat eriväriset graffitikuviot eivät olisi voineet olla coolimpia.

Kasperi oli erittäin tyytyväinen joululahjaksi saamaansa lautaan.

Kun isä oli vielä vannottanut Kasperia pitämään huolta pikkusiskostaan Pepistä, joka oli vasta kahdeksanvuotias ja laski suksilla.

Kasperi lupasi nopeasti pitävänsä huolen siskostaan, sillä hän halusi mennä testaamaan uutta lautaansa hyppyreihin.

Kasperi halusi kovasti vähintäänkin SM-tasolle kilpailemaan ja hän oli päättänyt ahkerasti treenata tänä vuonna, jotta voisi ensi vuodeksi hakea junnukisaan.
Isän ostettua lasketteluliput ja hurautettua pois luvattuaan hakea heidät kolmen tunnin päästä, he lähtivät kohti laskettelurinteitä ja -hissejä.

Kasperin oli hankala mennä hississä laudalla suksilla menevän Pepin kanssa, sillä tämän oli huomattavasti alempana, mutta isä oli vannottanut Kasperia päästämästä Peppiä silmistään.

Ja kaikeksi harmiksi hyppyrit olivat toisella puolella metsäkaistaletta ja loivempi mäki toisella puolella.

"Kuule Peppi", Kasperi sanoi ja kumartui katsomaan Pepin jäänsinisiin silmiin.
"Minä menen hyppyrimäkeä niin laske sinä tuota toista", hän sanoi ja osoitti loivaa rinnettä. Sitten hän jatkoi:
"Muista laskea varovasti ja odota minua hisseillä, okei?"
Peppi nyökkäsi niin ponnekkaasti, että pähkinänruskeat hiukset heilahtivat.
"Hyvä. ole varovainen", Kasperi sanoi ja kääntyi kohti hyppyreitä Pepin lähtiessä tökkimään sauvoillaan toiseen suuntaan.

Kasperin laski lasit silmilleen, laittoi toisenkin jalkansa siteeseen ja lähti laskemaan. Kuinka hän rakastikaan laskettelemista! Sitä tunnetta kun saa kiitää niin kovaa kuin haluaa, tuuli viistää kasvoja ja käännökset ja hypyt onnistuvat. Kuinka hän rakastikaan kaikkea sitä!

Eikä Kasperi ollut huono laskija, ei ollenkaan. Osasihan hän 50-50, gräpit, satakahdeksankymppisen, nollien, fs satakahdeksankymppisen...

Mutta paljon oli vielä parannettavaa!

Niinpä hän koukisti jalkojaan ja valmistautui hyppäämään nollien lämmittelyksi, kun hän huomasi silmäkulmastaan liikettä. Joku älyvapaa pikkupentu oli pudottautunut hissistä suoraan hyppyririnteeseen ja lasketteli nyt aivan autuaana hyppyrin juurella.
Kasperilla ei ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia huutaa kakaralle varoituksia, joten hän yritti viime hetkellä kaartaa sivuun, mikä sain kuitenkin Kasperin kaatumaan ja vääntämään polvensa.
Viiltävä kipu vihlaisi läpi koko hänen jalkansa lähtien polvesta aina nilkkaan ja nivusiin asti. Kasperi ähkäisi kivusta, sillä se oli niin kova, että tuntui ettei hän saisi henkeä ollenkaan.

Pikkupoika, joka hänen eteensä oli laskenut näytti pelästyneeltä, mutta lasketteli pian pois tapahtumapaikalta. Hiton pennut!

Kasperi tiesi, ettei hyppyrin alle saanut jäädä sillä voisi tulla hengenvaarallisia tilanteita. Hän yritti hivuttautua sivuun, mutta kipu polvessa oli niin kova, että koko jalka tuntui repeytyvän polvesta alaspäin irti jos hän liikkui. Hänen silmänsä kostuivat ja samoin takapuoli kylmässä ja kosteassa rinteessä.
Onneksi joku toinen laskija oli huomannut Kasperin tuskan, sillä hän viittasi kaikkia varomaan, ettei laskisi tuosta hyppyristä ja tuli Kasperin luo.

"Sattuuko sinuun?" tämä kysyi.
Kasperi pystyi vain nyökkämään, sillä h'än pelkäsi äänensä tärisevän, jos hän puhuisi.

"Mihin?" mies kysyi.

Kasperi irvisti.
"Polveen", hän kähisi.
"Helkkarin pennut laskettelevat aina milloin minnekin. Minä näin tuon äskeisen kakaran. Hakekaa joku alhaalta auttajia!"

Muutama suksilla laskija lähti alas hakemaan apua, ja aika tuntui kuluvan hyvin hitaasti ja tuskaisesti. Lopulta kuitenkin moottorikelkka tuli ensiapulippu liehuen heidän luokseen ja nosti Kasperin varovasti kyytiin.
Kasperi huomasi Pepin hissien juurella kauhistuneen näköisenä tunnistettuaan isoveljensä.
"Peppi, pyytäkää hänet tänne!" Kasperi älähti sillä hänen pitäisi pitää huolta siskostaan. Ensiavustajat olivat onneksi ymmärtäväisiä ja hakivat Pepinkin mukaan lämpimään, josta he soittivat Kasperin isälle ja ambulanssille.

Kun ambulanssi saapui ja vei heidät sairaalaan heidän isänsä odotti jo siellä.
Hän pudisti päätään.
"Ei ollut minun vikani! Eräs pikkupentu lasketteli hyppyrin alle!"

Isä vain taputti hänen päätään ymmärtäväisenä.

Lääkäri tutki jalan ja totesi siihen polvimurtuman.
"Tänä talvena ei enää lasketella", hän totesi Kasperin harmiksi. Uusi lauta saisi joutaa ullakolle kunnes hän taas pääsisi sen päälle ensi talvena.
Helvetin hyvää joululomaa vaan kaikille, Kasperi ajatteli katkerasti konkatessaan kävelykepeillä autoon Pepin tuodessa hänen lautansa.

7. luukku

~ Anteeksi, etten eilen lisännyt uutta lukua, sillä tulin niin myöhään kotiin etten ehtinyt kirjoittaa sitä. Tässä se nyt kuitenkin on ja toivottavasti saan vielä 8. luukunkin tänään! Tämä on melko nopeasti kirjoitettu, mutta toivottavasti tykkäätte :D Olkaatten hyvät! :)  ~

Joulupukin piinaviikko

Joulupukilla oli pienestä asti ollut hyvä vastustuskyky. Hänen äitinsä ei ollut turhia arkaillut päästäessään lapsensa pöyhimään kuralammikkoon ja syömään muutaman hyönteisen. vanhan sananlaskunkin äiti oli ottanut miltei turhankin tarkasti ja antanut Joulupukille "yhden kengänpohjan pureskeltavaksi päivässä".
Mutta pakko kaikkien oli joskus tulla kipeäksi.
Ja Murphyn lain mukaanhan, jos joku voi mennä pieleen, niin sehän menee pieleen.
Näin ollen Joulupukki tuli siis sairaaksi paria viikkoa ennen joulua.
Joulupukilla olisi ollut töitä vaikka muille jakaa (ja todellisuudessa hän jakoikin niitä jo, tontuille nimittäin), mutta Joulumuori, käski pukin lepäämään omaan huoneeseen ja juotti tälle kuumaa mehua, jota muori itse oli valmistanut.
Tontut olivat vannoneet laittavansa kaksinkertaisen panoksen Joulupukin ollessa toipilaana ja muori toi joka päivä pukille sanomalehden luettavaksi ettei tälle tulisi tylsää, toi kuumaa juomaa ja tohvelit ettei tälle tulisi kylmä.
Joulupukki ei ollut tottunut olemaan toimettomana, joten hän yritti aina välillä hiipiä sängystä lukemaan muutaman kirjeen lapsilta, mutta aina joko Joulumuori tai sijaiskirje vastaava ylitonttu sai hänet kiinni ja passitti takaisin petiin.
Yhtenä päivänä tontuille oli lelujen kokoamisosastolla tullut ongelmia ja Vihtori tonttu oli tuonut lentokoneen arvioitavaksi Joulupukille. Joulupukki oli innostunut tästä niin, että Joulumuorin oli loppujen lopuksi pakko köyttää Joulupukki tämän sänkyyn kaulaliinoilla, jotka oli passittanut Vihtorin hakemaan.
Joka päivä Joulupukki pyysi Joulumuoria mittaamaan kuumeensa, jos se olisi laskenut, mutta ei. Aina se näytti tasan saman verran.
"Mutta jouluun ei ole enää kauaa! Reki pitäisi huoltaa", Joulupukki murehti, mutta muori rauhoitteli ja lupasi laittaa ylitontun asialle.
Kun Joulupukki sitten yhtenä yönä ei millään saanut unta kun hän vain murehti reestä ja poroista hän päätti Joulumuorin nukkuessa hiipiä talliin katsomaan, että ylitonttu oli järjestänyt kaikki oikein.
Hän onnistui hiipimään huoneesta narisuttamasta kauheasti lattiaa ja kompastumatta alakerran portaiden irtonaiseen lautaan.
Hän aukaisi ulko-oven ihan hiljaa ja hiipi talliin.
Olisihan Joulupukin pitänyt osata luottaa tonttuihinsa, kun heidät itse töihinsä oli nimennytkin. Porot uinuivat rauhallisesti täysien heinäastioidensa vierellä ja reki oli öljytty ja kiillotettu.
Hän oli juuri hiipimässä takaisin kun liukastui lumen alla olevaan petolliseen jäähän ja lensi komeassa kaaressa lumihankeen.
Kukaan ei kuullut, mutta Joulupukin polvet löivät loukkua kylmästä.
Hän hiipi hiljaa takaisin sänkyyn ja toivoi ettei kuume taas nousisi.
Aamulla kun muori taas perinteisesti toi hänelle kupillisen kuumaa marjamehua ja mittamaan kuumeen kumpikin sai yllättyä.
Kuume oli laskenut normaaliksi.
Mitä ikinä olikaan tapahtunut kun Joulupukki oli kaatunut lumihankeen, hän ei ollut siitä pahoillaan.

6. luukku

~Kuva We♥it:stä edelleen~

Lämmin joulu

Kun äiti kerran saa päähänsä jotain, se on sillä menoa. Äiti on saanut monesti yhtäkkisiä päähänpistoja eikä isällä saatikka sitten meillä lapsilla ole ollut vastaansanomista.

Kerran loukattuaan jalkansa pestessään ikkunoita kun hän oli pudonnut jakkaralta, äiti oli päättänyt palkata siivoojan. Meillä olikin käynyt siivooja melkein vuoden - kunnes äiti oli löytänyt pölykoirayhdyskunnan sänkynsä alta ja siivooja oli saanut lähteä äidin ottaessa ohjat taas käsiinsä.
Toisen kerran äiti taas oli ollut yksin kotona lukemassa MeNaiset-lehteä, jossa naisia oli kehotettu pitämään puolensa miesten maailmassa ja äiti oli saanut idean lähteä pitämään mielenosoitusta keskuspuistoon naisten palkan nostamiseksi. Kuitenkin kaikeksi harmiksi äiti oli unohtanut ilmoittaa siitä poliisille ja saanut melkein sakot. Mutta jotenkin äiti oli päässyt pälkähästä. Ehkä hänellä oli suhteita.
Meidän perheen lapset pelkäsivät äitiä enemmän kuin isää. Jos huone ei ollut siivottu kun äiti tuli väsyneenä töistä kotiin, niin ei hyvä heilunut.
Isän kanssa me usein katsottiin jalkapalloa neljään pekkaan pelkissä kalsareissa - kunnes äiti tuli kotiin ja halusi nähdä Täydelliset naiset.

Joten kun äiti tänä vuonna talven tullessa oli liukastunut liukkaalla tiellä ja melkein murtanut taas jalkansa ja päättänyt lähteä Floridaan jouluksi palmujen alle, ei kukaan ollut uskaltanut sanoa poikkipuolista sanaa. Vaikka henkilökohtaisesti uskon, ettei ketään ollut haitannut lähteä koko joulukuuksi Floridaan auringon paahteeseen.
Olin itse asiassa todella tyytyväinen, sillä koko elin aikainen unelmani oli ollut päästä USA:han.

Pakattuamme laukut, äidin varattua erittäin kalliin äkkilähdön ("MINÄ en välitä vaikka joutuisimme elinikäisiin velkoihin tämän takia, haluan pois tästä kylmästä!" oli äiti tiuskaissut isän huomautettua asiasta) ja isoveljeni jouduttuaan pakkaamaan perheemme kuopuksen laukun uudelleen tämä yritettyään tunkea keinuhevosensa matkalaukkuunsa, olimme viimein lentokoneessa kohti Floridan lämpöä.

Kone laskeutui ja me menimme hotelliin, josta äiti oli henkilökohtaisesti varannut meille huoneen.
Isä, minä ja isoveljeni olisimme heti halunneet käydä testaamassa hotellin uima-allasta ja aurinkotuoleja, mutta äiti halusi välttämättä käydä vierailemassa
Meitä se ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, mutta kiltisti me miehet laitoimme rantaläpsyt ja sarjakuvalehdet takaisin matkalaukkuun ja sen sijaan laitoimme aurinkolasit silmille ja hatun päähän, sekä runsaasti aurinkovoidetta herkille olkapäillemme.
Sitten me lähdimme bussilla kohti Key Westiä.

Päivä oli melko tylsä. Kohokohta oli se, kun löysin koiran kaivamasta kuopasta aidon intiaaninluun, mikä sitten paljastuikin kanankoiveksi.
Saimme me sentään jätskit, sillä äiti oli tullut hyvälle tuulelle lipevännäköisen oppaan kehuttua hänen kaunista ulkonäköään ja sulavia linjojaan. Tosin äiti ei ollut koskenutkaan jätskiin sen jälkeen.
Lopulta äiti suostui lähtemään bussilla takaisin hotellille - sen jälkeen kun opas oli säihkyvällä pepsodent-hymyllään houkutellut äidin ostamaan muutaman rihkaman matkamuistomyymälästä.
Itsenäisyyspäivänä äiti olisi halunnut katsoa Linnan juhlat netistä, mutta netti ei toiminut. Joten äiti ryntäsi kiihtyneenä aulaan pelkässä aamutakissa ja vaaleanpunaisissa tohveleissa vaatimaan nettiyhteyttä huoneeseemme.

Saimme sen lopulta äidin muutaman kohtauksen ja arvoihin vetoamisen jälkeen.
Vaikka sen jälkeen emme enää isän kanssa kehdanneet lähteä huoneesta ilman hattua ja aurinkolaseja.
Jouluaattona äiti kieltäytyi syömästä perinteisiä jouluherkkuja vaan halusi jätskiä ja fish and chipsejä.
Me emme sanoneet vastaan. En erityisemmin pitänyt jouluruuasta vaikka kinkku olikin hyvää.
Lahjat me sentään saimme.

Tämänvuotinen joulu oli erilainen, mutta oikein mukava.
Odotan innolla mitä äiti keksii ensi vuodeksi.

 

5. luukku

~Kuva edelleen we♥it:stä :) ~

Piparkakkutalo

Joulumuori hyräili iloisesti "kulkuset"-laulua touhutessaan keittiössä jouluherkkuja. Pitihän ahkerat tontut ja joulupukki pitää kylläisinä kaiken aherruksensa keskellä.
Hän kaulitsi paraikaa itse valmistamaansa piparkakkutaikinaa eri muotoisiksi pipareiksi. Kun yksittäiset pipari olivat valmiita ja uunissa hän kävi itsensä piparkakkutalon kimppuun.
Hänen leipomisensa kuitenkin keskeytyi kun kaksi aloittelija tonttua ryntäsi keittiöön hieman hädissään.
"Muori auta! Tiuku löi vahingossa vasaralla sormeensa ja se on ihan violetti!"
Muori henkäisi ja lopetti leipomisen kävellen tonttujen luo.
"Voihan herttinen! Siellä pajalla pitää olla todella varovainen. EI tässä hätää, laitetaan siihen vähän kylmää ja laastari. Istupas tuohon", hän ohjeisti Tiukua.
Tiuku totteli kuuliaisesti hiljaa nyyhkäisten. Muori kävi hakemassa pakastimesta kylmän geelipussin ja laittoi sen pyyhkeen sisään minkä jälkeen painoi sen varovasti Tiukun sormelle.
"Pidä sitä siinä hetki, niin käyn hakemassa sinulle laastarin", Muori sanoi Tiukulle hymyillen ja lähti käymään viereisessä huoneessa Joulupukin toimistossa.
Se oli tyhjä sillä Joulupukki oli luultavasti tallissa ruokkimassa poroja.
Hän meni viralliselle lääkekaapille, otti sieltä joulunpunaisen laastarin ja meni takaisin keittiöön.
"Kas tässä", hän sanoi ja laittoi laastarin Tiukun sormeen. "Tekisikö teidän hiukan mieli glögiä?" hän kysyi vielä ystävällisesti.
Tontut nyökkäsivät.
Muori kääntyi hellan puoleen valmistamaan glögiä, mutta katsoi vielä olkansa yli kysymään toiselta tontulta:
"Tanelihan sinä olit eikö niin?"
Tämä nyökkäsi.
"Niin arvelinkin", muori sanoi. "Jo pelkästään Joulupukin pajassa on monta sataa tonttua töissä ja koko Korvatunturin kylässä on lähemmäs tuhat tonttu-asukasta, mutta muistan kaikki vielä näin vanhuudenkin päivilläni. Tehän olitte puutyöosastolla, kokoamissektorissa, jos oikein muistan?"
Tontut nyökkäsivät taas ja silloin uuni kilahti.
"Aah, piparit ovat valmiita", muori sanoi ja nosti piparit varovasti uunista pöydälle jäähtymään. "Ottakaa toki, mutta varokaa, ne ovat kuumia."
Tontut tekivät työtä käskettyä ja kun muori kaatoi heille vielä lämmintä glögiä kuppeihin he joivat ahnaasti.
"Voi muori, sinua parempaa leipuria ei koko maailmasta löydy!" Taneli huokaisi autuaasti mutustaessaan jo viidettä pipariaan. Hän oli kurottamassa ottamaan kuudetta, kun Tiuku läppäisi hänen kätensä pois.
"Säästä muillekin, näitä täytyy jäädä iltapalalle!" hän tuiskahti.
Taneli näytti hieman nololta kunnes sitten äkkäsi valmistumaisillaan olevan piparkakkutalon.
"Oi, teet piparkakkutaloa! Saanko auttaa?" Taneli kysyi innoissaan.
Muori hymyili, mutta sanoi kuitenkin:
"Teidän olisi varmaan paras palata töihin, muut taitavat tarvita jo teidän panostustanne. Minä selviän täällä keittiössä ihan hyvin."
Tontut nyökkäsivät, kulauttivat loput glögit kurkkuunsa, kiittivät pipareista ja lähtivät sitten takaisin hommiinsa.
Kun tontut olivat poistuneet huoneesta muori saattoi vielä kuulla Tiukun tiuskaisevan:
"Hienosti tehty neropatti!"
Muori vain hymyili ja jatkoi keskenjäänyttä piparkakkutalon valmistus operaatiotaan.
Hän ei ehtinyt jatkaa töitään kun kymmenisen minuuttia kun keittiön ovesta tupsahti lauma kirkuvia ja nauravia polvenkorkuisia tonttulapsia.
He kiersivät lähtivät juosten kiertämään pöytää tuupaten sitä hieman ja muori sai juuri pelastettua kaatumaisillaan olevan kynttilän kun sisään ryntäsi tonttunainen huutaen:
"Lapset ei! Älkää häiritkö muoria, hänellä on kiire. Voi, anteeksi hirveästi muori, he vain karkasivat..." nainen läähätti, lasten hajaantuessa eri suuntiin.
Muori muisteli naisen nimeksi Tuulikki.
Tuulikki lähti juosten lasten perään kiljuen:
"Tomi, älä koske siihen veitseen! Tytti, ulos sieltä kaapista! Timi, älä kasta sitä hattivattia taikinaan! Tuisku älä syö muorin pipareita! Tiia, älä lyö muoria kastelukannulla!"
Kaksikätiseksi tontuksi Tuulikki sai ihmeen hyvin koko lapsilauman kainaaloonsa ja lähti raahaamaan näitä ulos.
"Anteeksi hirveästi häiriöstä muori, syvimmät anteeksi pyyntöni, näin ei enää tule tapahtumaan..."
Muori nosti käden pystyyn hiljentääkseen Tuulikin.
"Ei se mitään", hän sanoi ja jatkoi piparinvalmistustaan konkkaronkan lähdettyä.
Pitkän aikaa muori sai ahertaa ilman keskeytystä ja kun viimein kaikki palat oli liimattu toisiinsa kiinni ja koristeltu nonparelleilla ja kuorrutteilla, olikin jo iltapalan aika.
Keittiötontut olivat onneksi kattaneet pöydän iltapalaa varten ja enää puuttui vain itse muori ja piparkakkutalo.
Kun hän viimein astui luomuksensa kanssa kynttilöiden valaisemaan huoneeseen, koko tonttupaja oli paikalla.
Kaikki alkoivat vuolaasti ihastella muorin herkullisia ruokia ja ihastella pian saatavaa piparkakkutaloa.

Aina ei ollut aivan helppoa olla Joulumuori, mutta oli se ehdottoman palkitsevaa.

4. luukku

~ Kuva we♥it:stä~

Lauluja ja iltasatuja

Nightwish version Walking in the air soljui kauniisti korvistani sisään ja rentoutti koko stressaantuneen vartaloni. Koko joulukuu oli ollut yhtä sähläystä, lahjojen perässä juoksemista, viimeisestä Barbie-pakkauksesta tappelemista, kodin siivousta ja ruuhkassa jonottamista. Oli rankkaa olla kolmen lapsen äiti. Meidän nuorin poikamme, Willie, oli päättänyt juuri eilen saada vesirokon, ja oli rääkynyt koko yön kutinaansa.
Nyt olin kuitenkin Nightwishin, lempibändini joulukonsertissa kuuntelemassa rauhallista ja rentouttavaa musiikkia ilman lapsiani, ilman miestäni tai anoppiani, joka oli päättänyt jäädä meille jouluksi. Matt, mieheni, oli kustantanut minulle liput konserttiin ja lupautunut vahtimaan lapsia äitinsä kanssa.
Minua alkoi melkein nukuttaa ja taisinkin torkahtaa hetkeksi, sillä lopulta heräsin siihen, että ihmiset alkoivat taputtaa. Viimeinen kappale oli päättynyt ja taputin muun yleisön mukana vetäen takkia päälleni.
Astuin ulos Tampere-talosta ja lähdin kävelemään katulamppujen valossa kohti parkkipaikalle pysäköityä autoani ja astuin rattiin.
Oli ollut vaikeaa sopeutua Suomessa toisenpuoliseen liikenteeseen kuin Englannissa, mutta alkukankeuden jälkeen se oli sujunut hyvin.
Olimme omaksuneet paljon suomalaisia tapoja, kuten joulusaunan ja mämmin syömisen pääsiäisenä, mutta Englantilaisia tapojakin oli jäänyt kuten kello viiden teeaika.
Yöaika oli kauneinta aikaa vuorokaudessa, varsinkin talvisin.
Kuu paistoi ja sai lumihangen kimaltamaan, kauppojen ja ravintoloiden hehkuvat mainokset, jotka vilahtelivat autonikkunoiden ohi, loivat oman tunnelmansa. Yhden kiinalaisen ravintolan fosforinhohtoinen lohikäärme hohti ratilla lepääville käsilleni vihertävää valoa ja sai ne näyttämään aavemaisilta.
Lopulta parkkeerasin auton talomme pihaan. Ikkunoissa paloi vielä valot.
Odotin talomme lämmintä ja kodikasta tunnelmaa, juuri keitettyä kaakaota ja lämmintä takkatulta marmorinvalkean takkamme edessä Mattin kainalossa lasten nukkuessa kuten toivottavasti myös Mattin äidin.
Väänsin avainta lukossa ja astuin mahdollisimman hiljaa etten herättäisi mahdollisesti uinuvia lapsia.
Ulko-oveltamme avautui näkymä oikealle suoraan olohuoneeseemme, jossa ei kuitenkaan ollut ketään.
Ehkä Matt oli keittiössä. Riisuin takin naulaan ja menin kurkkaamaan keittiöön, missä ei kuitenkaan ollut ketään sielläkään. Aloin kummastua ja kapusin rappusia pitkin yläkertaan ja kuuntelin anoppini huoneen ovella. Se oli pimeänä ja sieltä kuului kovaäänistä kuorsausta, joten tämä selvästi nukkui. Entä lapset? Heidän oli pakko nukkua kun oli näin hiljaista.
Ja juuri sen ajattelemasta päästyäni käytävän päässä olevasta huoneesta kuului rämähdys ja näin valon lastenhuoneen oven alta.
Kävelin ovelle ja kuuntelin hetken. Kuulin hentoa kuiskailua ja avasin oven.
Kaikki kolme lastani, Willie, Angelina ja Lucas, olivat kaikkia kaatuneen leikkihellansa ympärillä yrittäen kammeta sitä pystyyn.
"Oho", sanoi keskimmäinen lapseni Lucas ja päästi yhdestä hellan kulmasta irti niin, että se rämähti takaisin maahan.
"Shh!" sihisi Angelina. "Sori, äiti!"
Hän katsoi pelästyneenä minuun.
"Eikö isän pitäisi lukea teille iltasatu?"
Lapset nyökkäsivät.
"Missä isä sitten on?"
He epäröivät hetken kunnes käänsivät kaikki päänsä Willien sänkyä kohti. Seurasin heidän katsettaan ja silmäni tapasivat autuaasti nukkuvan aviomieheni sotkuisen ulkonäön. Hän oli ilmeisesti nukkunut jo jonkin aikaa ja lapset olivat selvästi käyttäneet tilaisuuden hyväkseen ja hakeneet jostain tusseja, joilla olivat loihtineet isälle viikset, silmälasit ja arven poskeen.
Purskahdin nauramaan.
Ihme, ettei Matt ollut herännyt jo siihen kolinaan, mutta hän olikin tunnetusti hyväuninen. Hersyvään nauruuni hän kuitenkin heräsi ja katsoi minuun hölmistyneenä.
"Mhä?" hän kysyi kummastuneena kun iltasatu kirja putosi hänen vatsaltaan lattialle.
Olisin varmaan pian taas uuden konsertin tarpeessa.

3. luukku!

~Helloo, täällä minä olen taas tänäänkin uuden luukun kanssa. Tää onkin vähän eri sarjaa kun edellisen, toivon, että tunnelma jota tähän havittelin onnistui ja välittyy teillekin! Tällä kertaa kuva onkin itse ottamani! ;) Enjoy~

Joulunhenki
Ilta saapuu hiirenhiljaa ihan yhtäkkiä, kuin kalpea aavistus se maalaa taivaanrantaa indigonsinisellä värillään aivan kuin pakkasukko olisi kaatanut maalipurkin.
Kun kuu nousee taivaalle sen säteet osuvat kuuraisiin kuusenneulasiin ja saavat ne kimaltamaan yössä.
Taivaalla lipuu verkkaisesti muutama pilvenräsy ja pari kertaa kuu jää niiden taakse, hetkeksi hanki jäi ilman kimallustaan. Tummat pilvet alkavat päästää sisällä pidättelemiään lumihiutaleita leijailemaan hitaasti vienon tuulen mukana maahan.
Niillä ei näytä olevan kiire ollenkaan, ne nauttivat pienestä lennostaan.
Olihan se matka niiden ensimmäinen, viimeinen ja ainoa, sillä kahta samanlaista lumihiutaletta ei ole olemassa. Ei ole olemassa samanlaista sakaraa, ei samanlaista kimallusta.
Ja jos löytää sisältään sen pienen lapsen, joka jaksaa yhä uskoa, kaikki unelmat muuttuvat todeksi. Todellisena olemiseen ei tarvita muuta kuin uskoa.
Ja jos siis katsoo aivan tarkkaan ja uskoo koko sydämestään, saattaa lumihiutaleen tilalla nähdä kimaltelevan vaalean mekon, josta pilkistivät sirot jalat ja kädet, hartiat ja pää, jota verhoaa kauniit platinanvaaleat, pähkinänruskeat tai kuparinpunaiset hiukset. Jaloissa ovat lasiset kengät, jotka hehkuvat miltei ylimaallista valoa, kuukengät. He ovat kuunlapsia, joulun henkiä.
Ne ilmestyvät niille, jota uskovat, niille joilla on lapsenusko tallella. Niille ilmestyy joulunhenki, joka luo taianomaisen joulun tunnelman. Se on mukana laulun sanoissa, kinkun syönnissä, käärittynä lahjapaketteihin, kimalteena kuusenoksilla.
Se kaikki on jouluntaikaa ja kun joulu vihdoin on ohi, ja lumen on aika sulaa, joulun henget astelevat taas pikku kuukengillään, niin pieninä ettemme me sitä näe vaan luulemme lumen sulaneen, astelevat ylös jonnekin minne ihmissilmä ei näe.
Silloin sataa, eikä sade ole surullista vaan se on pienen pienten joulun henkien juhlaa.
Juhlaa siitä, että ne saivat taas luoda taianomaisen joulun lapsille ja lapsenmielisille.
Surullista se ei ole siksi, että samaan aikaan kun sataa, aurinko pistää esiin pilvien takaa ja kevään ensi auringon säteet osuvat joulunhenkien kuukenkiin ja kimaltavaan vaaleaan mekkoon, jolloin syntyy sateenkaari.
Emmekä me ihmiset tiedä, mitä ne tekevät koko sen vuoden; keväät, kesät ja syksyt, mutta kun talvi tulee ja joulu sen mukana, ne taas vähitellen leijaillen saapuvat meidän luoksemme luomaan joulun taikaa.

2.luukku!

Heipähei, tässäpä se toinen lupaamani luukku! Minulla ei nyt ole sen kummempaa sanottavaa, paitsi että kuva ei taaskaan ole minun vaan edelleenkin weheartitistä ;)

2. luukku

Maailman paras joulukalenteri

Kello oli vain juuri ja juuri aamun puolella kun talon ainoassa lastenhuoneessa syttyi valot, joka loi kapean valojuovan vastapäiseen seinään. Pienet jalat laskeutuivat vaalealle karvamatolle ja hipsivät huoneen toiseen päähän tammiselle lipastolle, jonka luona pienet, pyöreät lapsenkädet ojentuivat kohti lipaston päällä lepäävää joulunpunaista joulukalenteria. Vihreät silmät tarkastelivat hetken uutuudenkiiltävää kantta vaaleiden kiharoiden läpi, kunnes ne sitten bongasivat tuoreimman luukun kierosilmäisen opossumin päältä.
Näppärästi sormet aukaisivat luukun ja pujottivat suklaan pienelle kämmenelle.
Tyttö hipsi takaisin sänkyynsä ja puraisi neliskulmaisesta suklaasta palasen maiskuttaen sitä nautinnollisesti.
Samaan aikaan tämän nimenomaisen tytön äiti makasi samaisen käytävän varrella omassa huoneessaan aviomiehensä vieressä, mutta ei rauhallisesti, vaan pyörien levottomasti unettomuuttaan. Hänellä oli kova jano, joten hän päätti nousta sängystä ja mennä käytävän päässä olevaan vessaan hakemaan hieman kurkunkostuketta.
Äiti avasi huoneen oven ja oli kääntymässä vessaa kohti, mutta huomasi tyttärensä huoneen oven ali tulvivan valoa. Hän rypisti otsaansa ja käveli huoneen ovelle kuuntelemaan. Hän kuuli vaimeat askeleet ja sitten peiton kahinaa kun noustiin takaisin sänkyyn.
Hän avasi oven ja astui sisään.
Äiti ei yleensä odota näkevänsä mitään sellaista aikaisin aamuyöstä, mutta ei siinä tapauksessa voinut kuin nauraa.
Hänen tyttärensä istui sängyssä puoli-istuvassa asennossa mutustelemassa suklaataan ainakin puolet tuosta nimenomaisesta suklaasta suun ympärillä.

Heippa!

Hei! Olen ollut melko kauan päivittelemättä tätä ja myönnän olen ollut laiska, mutta nyt olen back! Joulukuun ja joulun odotuksen kunniaksi olenkin päättänyt alkaa julkaista omaa henkilökohtaista Joulukalenteri Novellikokoelmaani täällä blogissani, josta te suunnattoman suuret lukijajoukot voitte nauttia! Tämä on ollut perheessämme perinne jo parin vuoden ajan, mutta valitettavasti pienoisen luovuuden puutteen iskiessä joulutarinani ei tänä vuonna ole jatkuva vaan joka päivä on eri pieni novellinpätkä teitä ilahduttamassa. Tämä nyt valitettavasti on eilisen luukku, sillä vasta tänä aamuna vällyjen välissä puoliunessa tajusin, että tätähän voisi täällä alkaa julkaista. Tämän päivän, eli toinen luukku tulee sitten iltapäivällä jahka ehdin sen kirjoittaa! Enjoy~
P.S Kuva ei ole itse ottamani, se on weheartit.com:sta

JOULUTARINA 2011

1. Luukku

Kirje Joulupukille

Rakas Joulupukki,

Olen ollut tänä vuonna oikein kiltti. Toivon kovasti kaikille ihmisille maailmanrauhaa, äidille voimaa ja kärsivällisyyttä siivota talon ja leipoa piparit. Sinulle toivon hyvää jouluaaton lahjakierrosta.
Terveisin, Tomi

Tomi nosti katseensa paperista ja tutkiskeli paperilla komeilevia harakanvarpaita. Hän työnsi kynän suuhunsa ja pureskeli kynän päätä, mikä tosin oli hieman vaikeaa, sillä häneltä oli juuri lähtenyt ensimmäinen hammas ja kolo sen paikalla oli kuin avaruuden musta aukko.
Hän yritti kovin olla mieliksi Joulupukille, toivoen saavansa sen avulla edes yhden paketin enemmän, muttei tiennyt mikä olisi hyvä. Eikä hän tiennyt tiesikö Joulupukki milloin lapsi valehteli. Voi olla, sillä mitä ne tontut muuten tekisivät? Mutta toisaalta, ei Tomi ollut muuta kuin kaatanut yhden äidin kukkaruukun ja kinunnut vain kolme kertaa kauppareissulla uutta Nintendo-pelikonetta, karkkipussia tai tekoräkää. Marraskuun aikana. 
Käänneltyään päätään puolelta toiselle hän lopulta tarttui sormillaan paperiin, rutisti sen palloksi ja työnsi pöydän alle roskakoriin.
Pöydän nurkalla oleva kynttilä ("Muista olla varovainen!" äiti oli muistuttanut) loi Tomin kädestä syntyviä varjoja paperille kun pikkupoika taas laski kynän terän valkealle paperille.

Rakas Joulupukki,

En ole ollut tänä vuonna kovin tuhma. Olen pessyt joka ilta hampaat huolella, myös aukon, josta ensimmäinen hampaani lähti.
Toivon kaikkea hyvää kaikille maailman ihmisille, mutta haluaisin itsekin muutaman paketin.
Haluaisin kovasti uuden polkupyörän ja kauko-ohjattavan ralliauton, sellaisen puna-kulta-raitaisen.
Haluaisin myös oman hyppykepin kun Jannellakin oli.
Muuta en tarvitse tänä vuonna.

Hyvää joulua!
Terveisin, Tomi Mikkola

Tomi nosti taas päänsä ja katseli aikaansaannostaan suu leveässä virneessä.
"Mitäs puuhailet?" kysyi ovensuuhun katselemaan tullut äiti. Tomi käännähti äitiin hymyillen yhä ja vastasi.
"Kirjoitan kirjettä Joulupukille. Voithan viedä sen huomenna postiin, jotta se varmasti ehtii jouluksi?"
Äiti käveli pöydän viereen ja laski pöydälle kaakaota vaahtokarkkien kera ja istui sitten tuolille pöydän viereen.
"Totta kai, mitäs sinä kirjoitit?" äiti kysyi.

Tomi ojensi paperin äidille ja tarttui varovasti lämpimään kaakaokuppiin.
Äiti luki paperin hymyhuulin kunnes purskahti nauruun.
"Onko se hyvä?" Tomi varmisti.
"Se on täydellinen", äiti sanoi nousten ja suikkasi suukon Tomin otsalle vadelmanpunaisilla huulillaan.
"Mutta menepäs nyt pesemään hampaasi oikein kiltisti", äíti sanoi kun huomasi, että Tomi oli ryystänyt koko kaakaonsa vain muutamassa minuutissa.
Tomi hyppäsi alas tuoliltaan ja kipitti yläkerran vessaan, vetäisi vessanoven kahvasta oven auki ja pesi hampaat oikein huolellisesti.
Hän livahti sänkyyn vällyjen väliin ja äiti tuli antamaan hyvänyönsuukon.
"Olepa jatkossakin oikein kiltti poika", hän sanoi,
Ja Tomi lupasi. Hän olisi koko vuoden kiltein poika!

Κρήτη, Kreeta

Χαιρετισμούς από την Κρήτη! Eli siis terveisiä Kreetalta! (Käännös on sitten suoraan Google kääntäjästä, joten laatua oikeakielisyyttä en takaa...)

Noniiin, täälläpä on kotiuduttu Kreetalta. Kuvat eivät ehkä ihan kuvasta Kreikkalaista maisemaa, mutta parhaimmat napsin niiden viidensadan kuvaröykkiön joukosta ;)

Meitä kyllä sää suosi näin kesäloman alussa oikein loistavasti! Suomessa ennätyshelteet hallitsivat ensimmäisen kesälomaviikon, ja sitten kun ne täällä loppuivat meikäläinen oli jo Kreetan mahtavilla rannoilla. Mutta sitten taas kun lähdön päivä koitti, helteet taas siirtyivät Kreikasta Suomeen!

Mutta minäpä olen hiukan ylpeä itsestäni tällä reissulla, sillä maistoin uusia Kreikkalaisia ruokia, kuten Kreikkalaista salaattia, souvlakia ja gyros pitaa. Sitä tuli käytyä Knossoksella (kuva alempana), Elafonississa, Rethymnon linnoituksella, Haniassa tietenkin shoppailureissulla ja ihan vain rannalla makoiltua! ja rusketuskin siinä välissä pääsi nousemaan pintaan ;)

Toivotan kaikille hyvää loppukesää ja jään itse odottelemaan uusinta Potter-elokuvaa ilmestyväksi!

Jos noudatat kaikkia sääntöjä, jäät paitsi kaikesta kivasta ~Katharine Hepburn