19.12.2011

                                                                   18. luukku

Jouluaatto majakassa
Meri piiskasi vasten kylmää kalliota, repaleiset pilvet peittivät taivaankantta. Meri myrskysi, mutta taivaalta satoi lumihiutaleita rauhallisesti. Ne laskeutuivat hiljaa aallonharjoille ja katosivat sitten kokonaan. Meri ei levännyt koskaan, ei edes jouluna. Joinain jouluina se kuitenkin oli tyyni, joskus jopa aurinko saattoi paistaa. Mutta tänä jouluna se myrskysi, tuntui kuin joki olisi suututtanut itsensä Ahdin.
Kuu kumotti välillä pilvien välistä, mutta sitten se taas katosi näkuvistä ja peitti kallion pimeyteen.
ainoa valo merenselällä oli majakka, joka jaksoi seistä villienkin luonnonvoimien edessä.
Majakka oli kuin viimeinen jäljellä oleva sotilas, valoa pimeydessä, mitä se olikin.
Se oli yksinäisten veneilijöiden turva ja johdatus.

Mutta kukaan ei tiennytkään, mitä tapahtui majakan sisällä noina myrskyisinä aikoina. Minkälainen oli majakan joulu?
Vaikka majakka näytti elottomalta ja vaikka Joulupukki ei siellä vieraillutkaan, vaikka sieltä puuttui kaikki mahdollinen jouluruoka, majakassakin oli joulu.
Sitä joulua ei voinut nähdä silmillä, sen pystyi tuntemaan sydämellä. Sen näki silmät kiinni, mutta jos oikein uskoit ja jos oikein käytit mielikuvitusta ja kuuntelit sydämelläsi, sen saattoi tuntea, jopa nähdä.
Nurkat hehkuivat valoa pimeydessä, valo, joka johdatti eksyneitä takaisin koteihinsa oli yön oma karnevaali, joka tuikki valoaan jouluyöhön ja muihinkin öihin. Mutta jouluyönä se hohti kaikkein kirkkaimmin.

Majakassa hiljaisuuskin soi. Se oli valaan laulua, pilvien hyräilyä ja tuulen kuiskintaa nurkissa. Se oli kulkusten helinää, lokkien kirkumista, meren kohinaa.
Ja yöllä siellä tapahtui kaikkea kummallista, jota ihmissilmä ei koskaan ole nähnyt, eikä koskaan tule näkemään. Sillä myös meille niinsanotusti elottomilla eliöillä on joulu, sen tuntee sydämellä.

Ja kun aamu taas saapuu, aurinko nousee ja pyyhkii nurkasta joulun, jotta se voisi palatya taas ensi vuonna. Ja pienellä veneellään saapuu majakanvartija ja paistaa itselleen munakokkelin.
 

19. luukku

Joulukirkossa
"Heinillä härkien kaukalon,
nukkuu poika viaton.
Enkelparven tie, kohta luokse vie
rakkautta suurinta katsomaan."

Joululaulu kaikui kirkossa ja lauloin mukana heleällä äänelläni, jonka olin perinyt isoäidiltäni. hän oli loistava laulaja ja jos jotakuta olin ikinä ihailllut elämässäni niin häntä. Vieressäni Tiuku lauloi samaa laula viattomalla lapsenäänellään, ei niin kauniisti kuin minä tai mummi, mutta koskettavasti.
Laulu loppui ja pappi kutsui kaikki alttarille ehtoolliselle, johon minäkin osallistuin Tiukun kanssa. Hänet tosi  vain siunattiin eikö hän saanut viiniä ja leipää toisin kuin minä.

Tiuku oli kiltisti polvillaan ja kuunteli silmät kirkkaillaan kuinka pappi siunasi hänet. Lähdimme alttarilta käsikädessä Tiukun kanssa kun tämä sanoi:
"Äiti, miksi minä en saanut viinaa?"
Muutama mummo lähipenkissä naurahteli ja vaikka minun poskiani kuumotti minäkin naurahdin.
"Se ei ole viinaa, se on ehtoollisviiniä, eikä sitä saa lapset, sillä se on aikuisten juoma", minä selitin.
"Mutta miksi se on aikuisten juoma", Tiuku tiukkasi.
"Koska siinä menee lapsen pää sekaisin", minä sanoin yksinkertaisesti.
"Ai niinkuin piupau?" Tiuku selvensi.
"Nimenomaan", minä sanoin ja istutin Tiukun penkkiin.

Lauloimme vielä yhden laulun, jonka jälkeen oli kolehtdin kerääminen ja papin loppusanat.
"Lähtekää raihassa ja palvelkaa Herraa iloiten!" pappi toivotti ja kirkkokansa alkoi nousta penkeistään ja valua ovia kohti.
Olimme aivan etupenkeissä alttarin lähellä ja lähdin johdattamaan Tiukua kohti ovea, kirkon takana.
"Äiti, mikä tuo on?" Tiuku kysyi ja käänsin katseeni siihen mitä Tiuku osoitti.
"Jouluseimi", vastasin.
"Kuka tuo pikkupoika on?"
"Se on Jeesus", vastasin rauhallisesti. Ulkona oli pimeää ja taivaalta alkoi sataa hiljalleen lunta.
"Ai se, josta tuo valkoinen setä mainitsi?"
Tiuku tarkoitti "valkoisella sedällä" pappia, sillä alba oli valkoinen.
"Juuri se."
"Se kuoli. Oliko se noin pieni kun se kuoli?" Tiuku kysyi ja katsoi minua osittain hämmästyneenä ja osittain surullisena.
"Ei", minä vastasin. "Hän kasvoi. Hän oli aikuinen."
"Niin oli. Ja hän sii ehtoollisviinaa", Tiuku totesi ja käänsi katseensa takaisin seimeen, jossa Joosef ja Maria seisoivat laimpaineen ja tietäjineen seimen äärellä.
"Se pelasti meijät ristillä", Tiuku sanoi.
Katsoin Tiukua hämmästyneenä. Oliko hän kuunnellut niin tarkkaan?
"Niin. Niin pelasti."
"Jumala odottaa meitä taivaassa ja ottaa meidät kaikki iloiten vastaan, ei väliä millasia me ollaan. Se rakastaa koko maailmaa, jonka se loi."

Minulla nousi kyynel silmäkulmaan ja valui siitä poskelle ja leualle.
"Niin se tekee", sanoin ja Tiuku nosti katseensa minuun.
"Äiti miksi sinä itket?"
Nostin Tiukun syliini.
"Ehkä Jumala laittoi minut itkemään", kuiskasin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti