~Helloo, täällä minä olen taas tänäänkin uuden luukun kanssa. Tää onkin vähän eri sarjaa kun edellisen, toivon, että tunnelma jota tähän havittelin onnistui ja välittyy teillekin! Tällä kertaa kuva onkin itse ottamani! ;) Enjoy~
Joulunhenki
Ilta saapuu hiirenhiljaa ihan yhtäkkiä, kuin kalpea aavistus se maalaa taivaanrantaa indigonsinisellä värillään aivan kuin pakkasukko olisi kaatanut maalipurkin.
Kun kuu nousee taivaalle sen säteet osuvat kuuraisiin kuusenneulasiin ja saavat ne kimaltamaan yössä.
Taivaalla lipuu verkkaisesti muutama pilvenräsy ja pari kertaa kuu jää niiden taakse, hetkeksi hanki jäi ilman kimallustaan. Tummat pilvet alkavat päästää sisällä pidättelemiään lumihiutaleita leijailemaan hitaasti vienon tuulen mukana maahan.
Niillä ei näytä olevan kiire ollenkaan, ne nauttivat pienestä lennostaan.
Olihan se matka niiden ensimmäinen, viimeinen ja ainoa, sillä kahta samanlaista lumihiutaletta ei ole olemassa. Ei ole olemassa samanlaista sakaraa, ei samanlaista kimallusta.
Ja jos löytää sisältään sen pienen lapsen, joka jaksaa yhä uskoa, kaikki unelmat muuttuvat todeksi. Todellisena olemiseen ei tarvita muuta kuin uskoa.
Ja jos siis katsoo aivan tarkkaan ja uskoo koko sydämestään, saattaa lumihiutaleen tilalla nähdä kimaltelevan vaalean mekon, josta pilkistivät sirot jalat ja kädet, hartiat ja pää, jota verhoaa kauniit platinanvaaleat, pähkinänruskeat tai kuparinpunaiset hiukset. Jaloissa ovat lasiset kengät, jotka hehkuvat miltei ylimaallista valoa, kuukengät. He ovat kuunlapsia, joulun henkiä.
Ne ilmestyvät niille, jota uskovat, niille joilla on lapsenusko tallella. Niille ilmestyy joulunhenki, joka luo taianomaisen joulun tunnelman. Se on mukana laulun sanoissa, kinkun syönnissä, käärittynä lahjapaketteihin, kimalteena kuusenoksilla.
Se kaikki on jouluntaikaa ja kun joulu vihdoin on ohi, ja lumen on aika sulaa, joulun henget astelevat taas pikku kuukengillään, niin pieninä ettemme me sitä näe vaan luulemme lumen sulaneen, astelevat ylös jonnekin minne ihmissilmä ei näe.
Silloin sataa, eikä sade ole surullista vaan se on pienen pienten joulun henkien juhlaa.
Juhlaa siitä, että ne saivat taas luoda taianomaisen joulun lapsille ja lapsenmielisille.
Surullista se ei ole siksi, että samaan aikaan kun sataa, aurinko pistää esiin pilvien takaa ja kevään ensi auringon säteet osuvat joulunhenkien kuukenkiin ja kimaltavaan vaaleaan mekkoon, jolloin syntyy sateenkaari.
Emmekä me ihmiset tiedä, mitä ne tekevät koko sen vuoden; keväät, kesät ja syksyt, mutta kun talvi tulee ja joulu sen mukana, ne taas vähitellen leijaillen saapuvat meidän luoksemme luomaan joulun taikaa.
Joulunhenki
Ilta saapuu hiirenhiljaa ihan yhtäkkiä, kuin kalpea aavistus se maalaa taivaanrantaa indigonsinisellä värillään aivan kuin pakkasukko olisi kaatanut maalipurkin.
Kun kuu nousee taivaalle sen säteet osuvat kuuraisiin kuusenneulasiin ja saavat ne kimaltamaan yössä.
Taivaalla lipuu verkkaisesti muutama pilvenräsy ja pari kertaa kuu jää niiden taakse, hetkeksi hanki jäi ilman kimallustaan. Tummat pilvet alkavat päästää sisällä pidättelemiään lumihiutaleita leijailemaan hitaasti vienon tuulen mukana maahan.
Niillä ei näytä olevan kiire ollenkaan, ne nauttivat pienestä lennostaan.
Olihan se matka niiden ensimmäinen, viimeinen ja ainoa, sillä kahta samanlaista lumihiutaletta ei ole olemassa. Ei ole olemassa samanlaista sakaraa, ei samanlaista kimallusta.
Ja jos löytää sisältään sen pienen lapsen, joka jaksaa yhä uskoa, kaikki unelmat muuttuvat todeksi. Todellisena olemiseen ei tarvita muuta kuin uskoa.
Ja jos siis katsoo aivan tarkkaan ja uskoo koko sydämestään, saattaa lumihiutaleen tilalla nähdä kimaltelevan vaalean mekon, josta pilkistivät sirot jalat ja kädet, hartiat ja pää, jota verhoaa kauniit platinanvaaleat, pähkinänruskeat tai kuparinpunaiset hiukset. Jaloissa ovat lasiset kengät, jotka hehkuvat miltei ylimaallista valoa, kuukengät. He ovat kuunlapsia, joulun henkiä.
Ne ilmestyvät niille, jota uskovat, niille joilla on lapsenusko tallella. Niille ilmestyy joulunhenki, joka luo taianomaisen joulun tunnelman. Se on mukana laulun sanoissa, kinkun syönnissä, käärittynä lahjapaketteihin, kimalteena kuusenoksilla.
Se kaikki on jouluntaikaa ja kun joulu vihdoin on ohi, ja lumen on aika sulaa, joulun henget astelevat taas pikku kuukengillään, niin pieninä ettemme me sitä näe vaan luulemme lumen sulaneen, astelevat ylös jonnekin minne ihmissilmä ei näe.
Silloin sataa, eikä sade ole surullista vaan se on pienen pienten joulun henkien juhlaa.
Juhlaa siitä, että ne saivat taas luoda taianomaisen joulun lapsille ja lapsenmielisille.
Surullista se ei ole siksi, että samaan aikaan kun sataa, aurinko pistää esiin pilvien takaa ja kevään ensi auringon säteet osuvat joulunhenkien kuukenkiin ja kimaltavaan vaaleaan mekkoon, jolloin syntyy sateenkaari.
Emmekä me ihmiset tiedä, mitä ne tekevät koko sen vuoden; keväät, kesät ja syksyt, mutta kun talvi tulee ja joulu sen mukana, ne taas vähitellen leijaillen saapuvat meidän luoksemme luomaan joulun taikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti