Päätinpä lisäillä teidän iloksenne(?) pienen tarinanpätkäni. Oon julkaissut tän eräällä toisellakin sivulla aikaisemmin. Idea tuli joskus viime vuonna musiikin tunnilla kun katsottiin dokumenttia musiikin vaikutuksesta koomapotilaisiin. Ja siis mullahan ei oo mitään käsitystä, millaista on olla koomassa, mutta ei oteta tätä niin vakavissaan :)
****************************************************************************
Musiikki soi kovalla korviani vasten mustista kuulokkeista. Tanssiharjotukset olivat olleet rankat, olihan meillä vain enää muutama viikko aluekisoihin. Muistelin askeleita päässäni; yksi vasemmalle, kaksi oikealle, hyppy, liuku…
Tanssahtelin askeleitani ylittäessäni suojatietä. En huomannut punaista valoa.
Kuulin liian myöhään auton torven tööttäyksen, jarrujen kirskuntaa ja tunsin kovan iskun vasemmassa kyljessäni. Pyörryin ennen kuin edes osuin maahan.
~
Minuun sattui tavalla, jota en koskaan ollut tuntenut. Näin vain harmaata, tummaa, en muistanut mitään.
Saattoi kulua tunteja, saattoi kulua päiviä tai saattoi kulua jopa viikkoja ja se sama vain jatkui. Minua koski joka paikkaan, se oli sietämätöntä, en edes muistanut miksi minuun sattui niin.
Lopulta vajosin pimeyteen. Liu’uin hitaasti pois todellisuudesta hämäryyteen, tiedostamattomuuteen. En muistanut kuka olin, missä olin ja miksi. En tiennyt kauanko sitä kesti, mutta lopulta kuulin hiljaista sävelmää jostain kaukaa. Se lipui sisälleni kuin olisin kuunnellut sitä vesimassan läpi. Tunsin rentoutuvani, kipu heltyi hiukan, kaikki jännitys kehostani katosi ja tunsin oloni rauhalliseksi. Kaunis melodia jatkui ja toivoin, ettei se ikinä loppuisi.
En tunnistanut musiikin lähdettä. En tuntenut mitään, en haistanut mitään, en kuullut mitään. En oikeastaan tiedostanut mitään muuta kuin kevyen olon, joka minua ympäröi.
Pimeys kietoi minua sisäänsä, syvemmälle. Se kuiskaili minua tutkimaan itseään, vajoamaan syvemmälle itseensä.
Epäröin.
Oloni oli kevyempi kuin koskaan, en tiennyt muuta reittiä kuin kuunnella kaunista, rentouttavaa melodiaa ja kuunnella pimeyden kuiskailua korvaani vasten. Se veti minua mukaansa, ojensi sysimustaa kättään.
Ojensin käteni, menin vastaan.
En nähnyt mitään, mutta tiesin, että pimeys hymyilee minulle. Se vain syvenee, syvenee. Se puristaa minut lähelle itseään, kietoo viittoihinsa, nostaa ratsaille ja lähtee kuljettamaan halki pimeyden.
Pimeys katoaa, se vaihtuu tummanharmaaseen, kuolema ojentaa kylmää kouraansa kohti minua.
Epäröin jälleen.
Kevyt olo ei ole jättänyt minua, se seuraa kannoillani kuin läähättävä koira, enkä tunne halua vastustaa Kuolemaa.
Kun tartun Kuoleman käteen, minua on vastassa hohkaava kylmyys, ei pelottava, vaan kuin uneen tuudittava.
En vieläkään näe mitään, mutta leijailen, tunnen sen. Kuolema vetää minua ylöspäin, alaspäin, sivuilleni, kaikkialle, en tunnista suuntia.
Lopulta se kuiskaa korvaani. Mene, nukahda, kaunis ihminen.
Menen, tottelen.
Irtaudun mustuudesta, mutta en vieläkään näe.
~
“Rakas”, nainen kuiskaa.
“Herää, kultapieni”, kuiskaa mies.
Kädet nuoren hiuksilla.
Sydänkoneen piipitys hidastuu, käyrä madaltuu.
Kyyneleet molempien poskilla. Mies nostaa käden naisen hartioille.
Sydänkoneen ääni tasaantuu.
Käyrä on suora.
Hengitys lakkaa.
****************************************************************************
Musiikki soi kovalla korviani vasten mustista kuulokkeista. Tanssiharjotukset olivat olleet rankat, olihan meillä vain enää muutama viikko aluekisoihin. Muistelin askeleita päässäni; yksi vasemmalle, kaksi oikealle, hyppy, liuku…
Tanssahtelin askeleitani ylittäessäni suojatietä. En huomannut punaista valoa.
Kuulin liian myöhään auton torven tööttäyksen, jarrujen kirskuntaa ja tunsin kovan iskun vasemmassa kyljessäni. Pyörryin ennen kuin edes osuin maahan.
~
Minuun sattui tavalla, jota en koskaan ollut tuntenut. Näin vain harmaata, tummaa, en muistanut mitään.
Saattoi kulua tunteja, saattoi kulua päiviä tai saattoi kulua jopa viikkoja ja se sama vain jatkui. Minua koski joka paikkaan, se oli sietämätöntä, en edes muistanut miksi minuun sattui niin.
Lopulta vajosin pimeyteen. Liu’uin hitaasti pois todellisuudesta hämäryyteen, tiedostamattomuuteen. En muistanut kuka olin, missä olin ja miksi. En tiennyt kauanko sitä kesti, mutta lopulta kuulin hiljaista sävelmää jostain kaukaa. Se lipui sisälleni kuin olisin kuunnellut sitä vesimassan läpi. Tunsin rentoutuvani, kipu heltyi hiukan, kaikki jännitys kehostani katosi ja tunsin oloni rauhalliseksi. Kaunis melodia jatkui ja toivoin, ettei se ikinä loppuisi.
En tunnistanut musiikin lähdettä. En tuntenut mitään, en haistanut mitään, en kuullut mitään. En oikeastaan tiedostanut mitään muuta kuin kevyen olon, joka minua ympäröi.
Pimeys kietoi minua sisäänsä, syvemmälle. Se kuiskaili minua tutkimaan itseään, vajoamaan syvemmälle itseensä.
Epäröin.
Oloni oli kevyempi kuin koskaan, en tiennyt muuta reittiä kuin kuunnella kaunista, rentouttavaa melodiaa ja kuunnella pimeyden kuiskailua korvaani vasten. Se veti minua mukaansa, ojensi sysimustaa kättään.
Ojensin käteni, menin vastaan.
En nähnyt mitään, mutta tiesin, että pimeys hymyilee minulle. Se vain syvenee, syvenee. Se puristaa minut lähelle itseään, kietoo viittoihinsa, nostaa ratsaille ja lähtee kuljettamaan halki pimeyden.
Pimeys katoaa, se vaihtuu tummanharmaaseen, kuolema ojentaa kylmää kouraansa kohti minua.
Epäröin jälleen.
Kevyt olo ei ole jättänyt minua, se seuraa kannoillani kuin läähättävä koira, enkä tunne halua vastustaa Kuolemaa.
Kun tartun Kuoleman käteen, minua on vastassa hohkaava kylmyys, ei pelottava, vaan kuin uneen tuudittava.
En vieläkään näe mitään, mutta leijailen, tunnen sen. Kuolema vetää minua ylöspäin, alaspäin, sivuilleni, kaikkialle, en tunnista suuntia.
Lopulta se kuiskaa korvaani. Mene, nukahda, kaunis ihminen.
Menen, tottelen.
Irtaudun mustuudesta, mutta en vieläkään näe.
~
“Rakas”, nainen kuiskaa.
“Herää, kultapieni”, kuiskaa mies.
Kädet nuoren hiuksilla.
Sydänkoneen piipitys hidastuu, käyrä madaltuu.
Kyyneleet molempien poskilla. Mies nostaa käden naisen hartioille.
Sydänkoneen ääni tasaantuu.
Käyrä on suora.
Hengitys lakkaa.
