Anteeksi edelleenkin, että nää luukut on näin paljon jäljessä. En vaan jaksa kirjottaa kauheesti yhtenä päivänä ja on paljon kouluhommia. Koittakaa jaksaa, perjantaina me lähetään ajeleen Lappiin, ja matka on n.12 tuntia, joten siinä mulla on hyvää aikaa kirjottaa ja lisätä ne tänne kännykällä! Siitä tulikin mieleeni, että noi muutaman viime päivän bloggaukset on juurikin kännykällä, minkä takia noi kuvat on vasta tuolla lopussa. Vähän se ärsyttää, mutta ei voi mitään!
 |
| Molemmat kuvat mun itse ottamia! :) |
Puhelin soi vaativasti eteisessä. Kaisa ryntäsi yläkerrasta vastaamaan kännykkäänsä ennen kuin kukaan muu ehtisi. Hän tiesi kuka siellä oli. Sen oli pakko olla hän! Hän hyppäsi alimmalta portaalta lattialle yli pikkuveljensä, joka oli kääriytynyt peittoon ja näytti ylikasvaneelta myyrältä.
”Hei!” hän huokaisi puhelimeen todettuaan, että kyllä, se oli hän!
”Hei!” vastasi naurahtava ääni toisesta päästä.
”Hei”, Kaisa sanoi uudestaan ja toisessa päässä naurahdettiin hermostuneesti. Tuli hetken kiusallinen hiljaisuus.
”Kenen kanssa sinä puhut?” huusi pikkuveli portaiden juurelta kastemadon näköisenä.
Kaisa ei vastannut vaan liihotteli olohuoneeseen, istahti sohvalle ja katseli ikkunan alla yhä vain kasvavaa lumikasaa.
”Niin, tuota…” toisessa päässä mutistiin. ”Lupasin soittaa ja no, tässä sitä ollaan.”
”Joo”, Kaisa henkäisi ja tajusi sitten, että ehkä hänen pitäisi sanoa jotain muutakin. ”Kiva, että soitit!”
Ikkunaan oli ripustettu hopeanhohtoinen enkeli, joka pyöri hiljalleen narunsa päässä.
”Ajattelin vain, että haluaisitkohan nähdä joku päivä?” toinen sanoi epävarmasti.
Kaisan sisällä meinasi räjähtää, kuinka kauan hän oli odottanutkaan tätä!
”Joo, haluan! Milloin?”
Ajattelin vaikka perjantaita. Kävisikö keskustan kahvilassa?”
’Kyllä, kyllä, kyllä, kyllä!’ Kaisan olisi tehnyt mieli kirkua, mutta hän hillitsi mielensä.
”Käy hyvin!”
”No nähdään siis silloin”, toinen sanoi ja hänen hengästynyt äänensä rahisi hieman puhelimessa.
”Joo, nähdään!” Kaisa sanoi ja he sulkivat linjan. Kaisa olisi voinut heittää kuperkeikkaa, volttia, kärrynpyörää, mitä tahansa akrobatista vain oli olemassa.
Hän liiteli takaisin eteiseen ja jälleen pikkuveljensä yli, joka edelleen kiemurteli samassa paikassa. Kaisa hyräili ave mariaa.
”Kaisa! Kenen kanssa sinä puhuit? Miksi olet noin iloinen?” Pikkuveli huusi hänen peräänsä. Kaisa ei vastannut, hymyili vain pölypallolle, joka kurkisteli häntä ylätasanteen kirjahyllyltä.
”Kaisa! Kaisa, auta, en pääse irti tästä peitosta!” pikkuveli vielä yritti huutaa, mutta Kaisa ei kuullut. Hän oli jo pamauttanut huoneensa oven kiinni ja kaivanut vaaleanpunaisen päiväkirjansa esiin ja alkanut raapustaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti