7. luukku

Anteeks kaikille, tää luukkujen kirjottaminen on mennyt nyt vähän PIPARIKSI, sillä on ollut paljon muuta menoa, enkä oo koneelle kunnolla päässyt. Mutta ei oteta elämää niin vakavasti, kyllä kaikki varmasti tulee. Tässä seitsemäs!

Iloiset riemunkiljahdukset kaikuivat Mannilan pulkkamäessä kauniina helmikuisena lauantaina. Paikalla oli puolisataa lasta pulkkien ja liukureidensa kanssa. Lumi oli mitä mainiointa puuterilunta ja näin ollen täydellistä laskea. Kaikki lapset rakastivat ohjata pulkkansa suureen lumihankeen niin, että törmätessä ilmoille lähti suuri lumipölly. Jo puolen tunnin päästä kaikkien nenät olivat punaiset kuin Petteri punakuonolla ja takit täynnä lunta. Silti he jatkoivat laskemista aina siihen asti kunnes eivät kohmeisilla käsillään pystyneet enää tarttumaan pulkan naruun ja tarpoivat iltahämärissä ja kylmettyneinä kotiin, jossa äiti odotti vaahtokarkkikaakaon ja lääkäristä haetun vilustumisrohdon kanssa.

Eräänä päivänä lapset järjestivät Mannilan mäellä laskukilpailun. Jere, Koskisen kaksoset Kalle ja Eveliina, Maija, Toni, sekä Henri olivat kaikki pulkkiensa kanssa lähtöviivalla odottamassa kilpailun tuomarin lähtölaskentaa. Kukaan muu ei ollut uskaltanut ottaa osaa, sillä mukana oli kulmakunnan kauhu ja tällä hetkellä ykkössijaa halussaan pitävä Henri, joka oli vanhin kaikista pojista ja voittanut joka vuosi. Jerellä oli allaan upouusi kiiltävänsininen pulkka, jota kelpasi esitellä naapurustolle. Ja hän aikoi voittaa tämän kisan, hän ei antaisi Henrin pelotella. Hän oli laittanut aamulla jopa onnenpiponsa; musta jossa oli keskellä otsaa salama. Se merkitsi Jerelle voimaa voittaa kaikki mitä vain halusi.

Naapurin Jenna, jonka Jere oli tuntenut koko pienen ikänsä ja johon hän oli jopa ehkä vähän ihastunut, toimi tuomarina ja lähtölaskijana. Punaiset posket helottaen ja ruskeat hiukset tuulen mukana pyörien Jenna nosti kätensä pään päälle ja huusi:

”Yksi, kaksi, kolme, NYT!”

Jere potkaisi vauhtia ja lähti vaaroja ja kovaa tuulta uhmaten laskemaan alas mäkeä. Maija oli yllättävän kova vastus, mikä ei sinällään ollut yllätys, sillä tyttö oli todella sisukas ja pippurinen. Hän voitti jopa pojat kilpajuoksussa ja hermostui jos ei saanut tahtoaan läpi. Eveliina jäi heti hännille, samoin Kalle. Mutta he eivät olleetkaan urheilullista tyyppiä. He saivat joka päivä aamupalaksi pannukakkuja. Jere oli katkera, sillä hänkin olisi halunnut saada aamuisin pannukakkuja, mutta äiti ei suostunut tekemään, koska hänen mielestään ne olivat epäterveellisiä. Jere oli erimieltä.

Hän painautui alemmas pulkassaan ja vauhti kiihtyi hieman niin, että hän pääsi ohittamaan toisena olevan Tonin niin, että pääsi aivan Henrin vanaveteen. Hän painautui vieläkin hieman alemmas ja keskitti kaiken voimansa ja tahtonsa siihen, että ohittaisi Henrin.

Henrin vauhti kiihtyi aina sitä mukaa kun Jerenkin ja pian kaikki muut olivatkin jo jääneet jälkeen ja luovuttaneet. Jere ei kuullut, mutta oli varma, että ylhäältä mäen päältä muut lapset huusivat kannustuksiaan joko Henrille tai hänelle. Luultavasti suurin osa kannusti häntä, sillä kaikki halusivat nähdä Mäenlaskijamestari Henrin saavan nokkiinsa.

Nyt Jere oli vain muutaman sentin päässä Henrin mustasta pulkasta. Hän saattoi kuulla muiden kirkuvan kannustushuutoja mikä toi hänelle voimaa ja hän keräsi kaiken voimansa ja päättäväisyytensä kokoon ja kiihdytti vielä hitusen.

Ja se riitti! Hän oli Henrin pulkan kanssa tasoissa. Henri valitettavasti huomasi tämän, eikä ollenkaan pitänyt näkemästään. Hän kurotti kohti Jeren pulkkaa, aikeinaan ilmeisesti sabotoida Jeren laskua, mutta lumen alta pilkistikin kivi, johon Henrin käsi kolahti kovan pamahduksen saattelemana. Henrin pulkka ajautui kurssista ja kaatui, jolloin Jere pääsi johtoon ja laski maaliviivan yli. Hän oli voittanut!

Lapset kirkuivat ylhäällä, sekä riemusta että säikähdyksestä, sillä Henri vaikersi ja kieriskeli maassa kättään pidellen.

Jere lähti juoksemaan Henriä kohti samaan aikaan kuin muut ylhäältä, mutta Jere ehti paikalle ensin.

”Sattuiko sinuun?” hän kysyi hengästyneenä.

”Ei kuulu sinulle, ipana!” Henri sihisi yhteenpuristettujen hampaidensa välistä. Jere yritti katsoa, mutta Henri kiskaisi käden pois hänen ulottuviltaan. Sitten muutkin lapset ehtivät onnettomuuspaikalle ja Henri antoi Jennan katsoa kättään.

”Ei se murtunut ole”, Jenna tiesi sanoa, sillä hänen isänsä oli lääkäri. ”Mutta iso mustelma siihen tulee!”

Jere huokaisi helpottuneena. Hän voisi hyvällä omalla tunnolla juhlia voittoaan. Myös muut pojat selvästi ajattelivat niin, sillä hänen paras kaverinsa Tuukka kiljaisi:
”Iso hurraa-huuto Jerelle!”

Ja kaikki kerääntyivät hänen ympärilleen, jopa Jenna, unohtaen Henrin kavereineen sivummalle.

Jere tuuletti ja karjui voitonriemuisena, edes paidan sisällä sulava lumi ei laannuttanut hänen intoaan. Mutta kyllä nyt kelpasi mennä kotiin lämpimälle kaakaolle! Kaikki olivat samaa mieltä ja porukka alkoi valua koteihinsa. Kohta olivat jäljellä enää Jere ja Jenna, joka hieman kauempana puhdisti Jeren pulkkaa lumesta.

”Kilpailit hienosti, vaikka Henri yrittikin kepulikonsteja!” Jenna kehui ja Jere tunsi poskiensa punastuvan, millä ei ollut mitään tekemistä pakkasen kanssa.

Jere oli hädin tuskin saanut änkytettyä kiitoksensa kun Jenna suikkasi pienen suukon hänen poskelleen.

”Heippa, nähdään huomenna koulussa!” Jenna toivotti ja lähti kotiinsa. Jere kosketti poskeaan.

Jep, kyllä nyt kelpasi mennä kotiin!