Noniin, ja tässä kahdeksas luukku! :) Vieläkään en ehtinyt kiriä umpeen :( Mutta hiljaa hyvä tulee! Hitaasti mutta varmasti! Ja niin edelleen :D Enjoy!
Auringonpaiste hiveli kalpeaa ihoani miltei ekstaasinomaisesti. En olisi voinut kuvitella parempaa joulua kuin minkä nyt sain viettää Teneriffalla. En ole ikinä ollut jouluihmisiä ja vihasin kylmää ja pimeyttä. Niinpä kun äiti ja isä viimein suostuivat lähtemään etelään jouluksi tuntui kuin ikiaikainen unelmani olisi toteutunut. Vaikka sitä se kyllä olikin, sillä en ollut edes pienenä tykännyt rakentaa lumiukkoja tai peuhata lumessa muiden lasten tavoin. Ainoa hyvä asia joulussa oli silloin ollut lahjojen saaminen, mutta sekään ei enää tehnyt joulusta niin hohdokasta, koska lahjojen saaminen ei ollut niin tärkeää. Nauroin makeasti kavereilleni, jotka jäivät Suomeen lumipyryn keskelle. Vielä ei ollut yhtään sadepäivää.
Tänään oli siis jouluaatto ja minä sain upottaa varpaani pehmeään rantahiekkaan läheisellä uimarannalla ja siemailla appelsiinidrinkkiä, joka oli ainoa kylmä asia tämän maapallonosan auringon alla.
”Tuletko uimaan Sara?” isä huikkasi vierestäni ja nousi ylös.
Raotin vähän silmiäni ja katsoin isään oletko-tullut-hulluksi-ilmeellä. En aikonut tehdä tällä lomalla mitään muuta kuin maata ja ruskettua kuin papu. Isä tajusi jo pelkästä katseesta ettei minua saisi lähellekään kylmää vettä, joten meni äidin kanssa kahdestaan.
Jatkoin lojumista ja drinkin siemailua tyytyväisenä. Ehdin juuri ajatella kavereitani, jotka varmasti kaivelivat villasukkiaan esille samalla kun itse pärjäsin pelkissä bikineissä päivästä toiseen, kun jokin peitti aurinkoni.
”Hei!” huusin närkästyneesti. ”Peität aurinkoni!”
Vieressäni seisoi suunnilleen viisivuotias poika, joka katsoi minuun hieman pelästyneesti.
”Ajattelin vain kysyä, että voisitko hieman siirtää aurinkotuoliasi, sillä laitoit sen minun hiekkalinnan päälle”, poika sanoi arasti ja osoitti pieniä simpukoita ja keppejä, jotka pilkistivät tuolini alta. Muistin kuinka olin tosiaan vain asettanut aurinkotuolini jonnekin katsomatta sen tarkemmin. Siinä oli saattanut olla hiekkalinna.
”No tee uusi”, sanoin pojalle tylysti ja laitoin aurinkolasit taas nenälleni.
”Mutta minun simpukat on siellä”, poika yritti vielä.
”Kerää uudet!” tiuskaisin jo ärtyneemmin. Kuulin kuinka poika oli hetken hiljaa ja lähti sitten pois.
Huokaisin helpotuksesta ja väänsin iPodini taas soittamaan lempibiisejäni. En ehtinyt kuitenkaan kauaa nauttia autuaasta hetkestäni, sillä varjo lankesi taas ylleni.
”No mitä nyt taas?” huokaisin ja avasin silmäni odottaen näkeväni edelleen saman pikkupojan, mutta silmäni tapasivatkin vain lihavan miehen karvaisen vastan. Nostin katseeni ylemmäs ja näin auringossa palaneen punaisen nenän yläpuolella kaksi siristettyä silmää.
”Etkö suostu antamaan pojalleni takaisin hänen simpukoitaan?” hän murahti ja näin pienen pojan piiloutuvan isänsä selän taakse.
”Hän rikkoi hiekkalinnani!” poika nyyhkytti.
Huokaisin turhautuneesti pääni sisällä, sillä en uskaltanut näyttää sitä fyysisesti. Mies olisi varmasti muiluttanut minut.
”Eikö poikasi voi kerätä uusia?” kysyin ja yritin hillitä kasvavan vihani. Olisin vain halunnut nauttia auringonpaisteesta.
Mies oli sanomaisillaan jotain kun vanhempani palasivat paikalle.
”Mitäs täällä on meneillään?” isäni kysyi. En ehtinyt vastat mitään, sillä mies ehti ensin.
”Tyttäresi rikkoi poikani hiekkalinnan, jota hän oli uurastanut koko aamupäivän”, mies sanoi ja silitti poikansa suklaanruskeaa kuontaloa.
Isäni katsoi minuun kuin kysyen oliko se totta ja tyydyin vain pyöräyttämään silmiäni.
”Olen todella pahoillani”, isä sanoi. ”Tyttäreni siirtää tuoliaan ja auttaa poikaasi rakentamaan sen uudestaan.”
Katseeni singahti siinä samassa isään, joka oli vakava kuin viilipytty ja äitiin, joka nyökytteli hyväksyvästi vieressä.
”Mitä? Ei! Sehän on lapsellista!” tuhahdin. Minä en alentuisi viisivuotiaan tasolle, olin jättänyt leikit ja ämpärit taakseni jo neljännellä.
”Pitäähän sinun korvata aiheuttamasi harmi”, isä sanoi äänellä, josta päättelin, että olisi parempi totella, tai hän peruisi viikkorahani seuraavaksi puoleksi vuosisadaksi.
Tuhahdellen ja murahdellen siirsin tuoliani hieman sivumpaan samalla kun pojan isä lähti takaisin vaimonsa luokse viltille. Poika itse hihkaisi ja alkoi kerätä aurinkotuolin alta paljastuneita simpukoita oranssiin ämpäriinsä.
”Kerää sinä nuo tikut ja hae muutama valkoinen kivi, niin minä alan tehdä torneja!” poika ohjeisti ja lampsin hakemaan tarvikkeita. Minua ei olisi yhtään huvittanut alkaa rakentelemaan hiekkalinnoja jonkun nulikan kanssa. Siinä vain sotkeutui hiekkaan ja hyvää aikaa nauttia lämmöstä, auringosta, musiikista ja drinkeistä valui hukkaan.
Menin aivan vedenrajaan asti poimimaan kiviä, sillä siellä ne olivat sileimpiä. Ensin en meinannut löytää yhtäkään, mutta sitten huomasin aivan käteni ulottuvilla yhden. Otin sen käteen ja hivelin sen sileää pintaa. Se oli aivan puhtaan valkoinen. Kuin lumi. Se oli kaunis ja toi mieleeni lapsuuteni kesät aurinkorannoilla. Olin ollut aivan samanlainen kuin äsken tapaamani pikkupoika. Aloin keräillä kiviä nopeaan tahtiin ja silittelin jokaista kiveä vasten poskeani. Se tuntui niin hyvältä. Katsoin merta. Se oli aivan turkoosin sininen. Nyt vasta tajusin kuinka kaunis meri oikeastaan on ja astuin lähemmäksi vedenrajaa. Kun aalto tuli, se pyyhkäisi hitusen varpaideni kärkiä ja tunsin pistelyä mahassani. Se toi mieleeni lisää mukavia lapsuusmuistoja ja yritin miettiä milloin olin viimeksi käynyt uimassa, jos koulu-uintia ei laskettu. En muistanut, siitä oli aivan liian kauan. Niinpä laskin kivet hiekalle turvaan ja ryntäsin aaltoihin.
Kun sukelsin vapauden ja autuuden tunne valtasi kehoni joka solun ja sopukan. Se tuntui hienolta. Tajusin kuinka pinnallinen ja ärsyttävä olin ollut kaikki nämä vuodet. Tulin pintaan ja nauroin katketakseni. Rannalla ihmiset katsoivat minua kummissaan, mutta en välittänyt. Olin löytänyt sisäisen lapseni taas ja olin onnellinen siitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti