Akseli oli märkä ja kylmissään. Vesi imeytyi haalarinkin läpi alushousuihin ja tumppujen alle, mutta Akseli edelleen jatkoi lumiukon pyörittämistä. Se olisi ihan kohta valmis ja hän halusi saada työnsä loppuun ennen kuin tulisi pimeää. Keskimmäinen pallo valmistui ja Akseli kävi viimeisen kimppuun. Siinä ei onneksi mennyt kauaa, vaikka hän olikin miltei käyttänyt jo kaiken lumen heidän etupihaltaan. Viimeisillä voimillaan hän kankesi pallon syliinsä ja asetti sen kahden edellisen pallon päälle. Sitten oli enää jäljellä kädet, silmät, nenä, suu ja lyhty! Akseli juoksi sisälle.
”Äiti, onko meillä porkkanoita ja lyhtyä?” Akseli huusi ovelta. Äiti tuli keittiöstä kuivaten käsiään tiskirättiin.
”Mihin tarvitset niitä?”
”Lumiukolle tietysti! Toivon, että se heräisi yöllä eloon kuten Lumiukossa!” Akseli selitti kädet innosta viuhuen. Äiti nauroi.
”Sitä saat kyllä hetken odotella!”
Hän kipaisi keittiöön ja tuli takaisin porkkanan, kurpitsan ja kynttilän kanssa.
”Äiti, tuo on liian iso nenäksi”, Akseli sanoi ja osoitti kurpitsaa hämmentyneenä.
”Se on lyhty Halloweenilta. Saat käyttää sen, sillä en viitsi antaa oikeita lasilyhtyjä, etteivät ne mene rikki. Laita kynttilä sinne sisään.”
Akseli hihkaisi innosta ja ryntäsi ulos. Tästä tulisi naapuruston paras lumiukko!
Hän tökkäsi nenän paikoilleen ja keräsi kiviä joista teki silmät ja suun. Heidän talonsa takaa metsästä hän haki muutaman haarautuvan oksan, jotka sopivat täydellisesti käsiksi. Lisäksi hän löysi hieman naavaa, jota hän teki parran lumiukolle. Sellaista ei ollut kellään. Sitten hän sytytti kynttilän, laittoi sen kurpitsan sisään ja asetti kurpitsan lumiukon viereen. Akseli katseli työnsä tuloksia. Lumiukko oli hieno, mutta jotain tuntui puuttuvan. Akseli tarkasteli ja kallisteli päätään ja käytti jopa Nalle Puhin ”mieti, mieti, mieti” – menetelmää, kunnes keksi. Siltähän puuttui kaulahuivi ja pipo! Akseli ryntäsi sisälle uudestaan ja kaivoi kaapista käyttämättömän kaulahuivin ja piponsa. Hän oli saanut ne joskus synttärilahjaksi vanhalta tädiltään ja käyttämättömiksi ne olivat jääneet niiden värin takia. Pojat eivät käytä vaaleanpunaista. Ei täti oikein ymmärrä, hän on niin vanha.
Akseli asetteli kaulahuivin ja pipon lumiukolle ja astui juuri taaksepäin tarkastelemaan saavutustaan kun äiti tuli ulos kameran kanssa.
”Poseeraapa lumiukkosi vieressä, niin otetaan mummille kuva!” äiti iloitsi.
”Sen nimi on Justus!” Akseli sanoi ja kiersi kätensä Justuksen ympärille. Hän vilkutti kameralle ja äiti otti kuvan. Hetken he vielä katselivat uutta kaveriaan.
”Joko mentäisiin sisälle, minulla on kanakeitto valmiina”, äiti kysyi kun alkoi hieman täristä kylmässä ulkoilmassa.
”Joo, minulla onkin kauhea nälkä!” Akseli huudahti ja juoksi edeltä sisälle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti