The eyes that shone now dimmed and gone

Ensimmäisenä sen huomaa silmistä. Säihke katoaa. Jos osaa katsoa. Harkittu hymy suojaa taakseen särkyneen sielun ja himmenneet silmät. Tyydytään vain hymyyn. Ei katsota sisälle. Ei kysytä miten menee. Oletetaan, että kaikki on hyvin, kunhan vain on hymy päällä. Hymyä ei saa unohtaa. Se riittää.

Onko huolestuttavaa jos 16-vuotiaana ei pelkää kuolemaa? Ei pelkää jättää kaikkea taakseen, koska tietää, ettei silloin tunne mitään? Ei pelkää kaipaavansa raikkaitaan, koska tietää ettei tyhjyydessä ole tunteita. Ei ole mitään.

Minä en usko jumalaan. En ole uskonut sitten alakoulun jälkeen. En usko, että kukaan kuollessaan saapuu helvetin tai taivaan porteille tuomittavaksi joko kadotukseen tai paratiisiin. On vain tumma tyhjyys, ja tunteettomuus. Turta. Samalla on ja ei ole. Silloin ei enää ole olemassa. Eikä se pelota.

Takaraivossa sykkii ajatus pelosta, jota minun ehkä pitäisi tuntea. Kun kuollaan, menetetään kaikki mitä on, ei saada uutta mahdollisuutta aloittaa alusta. Miksi se lohduttaa?

En ole itsetuhoinen. En viiltele. En ole yrittänyt itsemurhaa kymmeniä kertoja. En turruta tunteitani alkoholiin.

Näennäisesti mikään ei ole vialla.

Mutta silmissä, sen harkitun hymyn takana, on tuska ja tyhjyys. Kukaan vain ei katso.

”Moi.”

”Moi.”

”Mm, tota, mitäs sä?”

”Hyvää.”

Mä itken vieläkin joka päivä, kaipaan takaisin, ei ole ketään.

”Kiva…”

”Sulle?”

”Hyvää, hyvää. Mä näin sut ostarissa eilen.”

”Aijaa? Mä en nähnyt sua.”

En halunnut katsoa kuinka hän on sinulle tärkeämpi, kuinka hän on sinulle rakkaampi, kuinka hän naurattaa sinua enemmän.

”Mä yritin vilkuttaa.”

”Mun täytyy mennä.”

”Nähdäänkö joku päivä?”

”Moikka.”

Päätepysäkki. Kaikki suunnitelmat, jotka meillä olivat, menivät väärin. Ei ole jäljellä muuta kuin riitoja ja huutoa ja kyyneleitä. Kaikki tekevät virheitä emmekä me ole erilaisia. Mutta me teimme jotain, minkä takia mikään ei voi kääntyä oikeaksi.

Sano heille, että satu muuttui painajaiseksi. Lähde äläkä katso taaksesi, sillä en seuraa.

Haluan elää. Haluan nähdä kuinka vanhempani pakahtuvat ylpeydestä kun vedän ylioppilaslakin päähäni. Haluan valmistua ammattiin. Haluan nähdä ensimmäisen lapseni hymyn. Haluan nähdä hänen ensimmäiset askeleensa ja haluan nähdä hänen varttuvan. Haluan kasvaa ja jäädä eläkkeelle ja saada reuman ja menettää muistini.

Haluan nukkua rauhallisesti pois tästä maailmasta.

Mutta kuolema ei pelota minua. En pelkää saavani syöpää. En pelkää joutua onnettomuuteen. Onko se normaalia? Olenko minä normaali? Mikä on normaalia?

”Miksi sä et koskaan kysynyt miten mulla menee? Välititkö sä edes?”

”Miten sä voit edes kysyä? Pahin rangaistus mulle tästä on, että mä joudun satuttamaan sua!”

”Se johtuu sun omastatunnosta! Sä olet niin kiltti ihminen, että sua sattuisi huitaista kärpästäkin! Sua sattuu jos satutat toista, koska tiedät, että se johtuu susta. Sä et välitä pätkän vertaa!”

Napautat suusi kiinni ja vain katsot minua. Olet hiljaa. Et voi kiistää. Käännyn ympäri. En halua sinun antaa nähdä kyyneleitäni. Pitää muistaa hymy, pitää olla vahva. Nyt en pysty siihen, joten lähden pois tilanteesta. Kaikki mikä on tehty ja sanottu, jää nyt taakse. Ei ole enää muuta kuin sinä ja minä. Yksilöt.

Se, kun tuuli puhaltaa ikävän väreet kasvoilta pois. Ei ole muuta kuin sen kosketus otsalla ja hiuksilla ja huulilla. Ei ole kuin viheltävä ääni korvissa.
Ja yksinäisyys.
En kärsi korkeanpaikankammosta. En ole koskaan kärsinyt. Ensimmäisellä luokalla olin ainoa, joka uskalsi kiivetä aivan puun latvaan.

Muurahaisia. Ahkeria, aitoja, työtä tekeviä muurahaisia.

Ei.

Ihmisiä. Laiskoja, itsekkäitä, pinnallisia ihmisiä.

Mitä kuuluu?

Kuulen tuulen. Kuulen linnut. Kuulen auringon säteet ja sateen taivaanrannassa. Kuulen tulevaisuuden onton kuminan ja menneisyyden kaiun. Kuulen vapauden.

Miten menee?

Menen tuulen mukana pois. Menen lintujen siivellä lämpimään. Menen aurinkoon, menen sateen mukana. Menen tulevaisuuteen, menen menneisyyden rinnalla. Menen vapauteen.

Onko kaikki hyvin?

On.

Sen pudotuksen aikana tunsin olevani ensimmäistä kertaa elossa. Ei tarvitse miettiä kuka on, minkälainen on ja minne on menossa. Adrenaliini suonissa, tuuli tukassa. Tuulitukka. Tuuli. Tuuli. Tuuli.

Viimeisen sekunnin aikana ehdin miettiä äitiä. Käy sääliksi kun mietin, miten hän käy tunnistamassa kylmiössä ruhjoutuneen ruumiini. Juuri ja juuri tunnistaa naamasta. Käy vähän sääliksi, kun mietin kaikkien rakkaideni ilmeitä.

Mutta en välitä. Koska kun kuolee, ei tunne. Ei tunne mitään.

”Se hyppäsi! Se kuolee!”

Ja kun se viimeinen matka, viimeinen pudotus tässä elämässä, päättyy, jätän tämän maailman hymy huulilla.

 ~*~*~*~

Tässä teille tarina :) Sori kun on kamalan angstinen, toivottavasti ei kuitenkaan ole sitä massaa :( Koska yritin saada jotain vähän erilaisia vivahteita ja olen suht tyytyväinen!
Kommentteja? :) Sekä risuja, että ruusuja!

(Toki kuitenkin muistetaan, että kritiikin voi antaa asiallaisesti)

Mitä mieltä yleisesti, että lisäilen tarinoita tänne? :) Juu, ei? :)