Äiti, oletko sä enkeli? 10.osa

En haluais kuulostaa tyhmältä, mutta ois kiva, että jos joku tätä lukee niin kommentois mikä on hyvää ja missä ois ehkä parantamisen varaa :D Mutta kiitos niille, jotka on kommentoinu!

En yhtään osaa sanoa, ollaanko edes puolessa välissä vielä vai ollaanko jo loppusuoralla, mutta kyllä tässä vielä ainakin muutama luku tulee :)

10. osa

Alex oli leikkinyt koko päivän vain Eemelin ja Hilkan kanssa ja häntä ärsytti. Hän tiesi kyllä ettei toisista olisi saanut ajatella pahaa, mutta hän ei voinut sille mitään. Hilkka oli ärsyttävän nokkava ja ylimielinen. Hän oli tyttö. Ei tyttöjen kanssa voi leikkiä merirosvoja tai sotia. Tytöt haluavat leikkiä prinsessoja ja kotileikkiä. 

Sitten oli Eemeli.

Eemeli oli ihan kiva, mutta hän oli neljävuotias. Alex oli sentään jo kuusi eikä Eemeli mitenkään voinut noin pienenä osallistua saaren valtaukseen. Alex kaipasi parasta kaveriaan, joka oli ollut jo viikon ajan lomalla Egyptissä.

Niinpä Alex yritti kaikin voimin keskittyä piirtämiseen, jotta hänen ei tarvitsisi mennä Hilkan ja Eemelin kanssa rakentamaan legoilla prinsessalinnaa. Alexista tuntui, että Eemeli teki sen Hilkan mieliksi vain siksi, että oli pihkassa tähän.

Alex katsoi kun Eemeli ojensi Hilkalle legon, joka laittoi sen tornin huipulle. Alex tuhahti. Lapsellista!

Sitten eteisestä kuului kolinaa ja eräs tarhantätiharjoittelija tuli ovelle.

"Alexin isä saapui."

Alex ponkaisi pystyyn, heitti kynän koriin ja jätti piirustuksen pöydälle. Hän juoksi eteiseen ja kuuli, että Saana tuli ripeästi hänen perässään. Isä seisoi ulko-ovella hieroen nenänvarttaan, mutta kuullessaan askeleet hän nosti katseensa. Poikansa nähdessään hänen suunsa taipui väsyneeseen hymyyn.

"Alex", isä sanoi käheällä äänellä ja nosti tämän hellästi syliinsä. Alex ripustautui isän kaulaan tiukasti. Hän ei ymmärtänyt kuinka hänellä oli isää näin ikävä, olihan hän ennenkin ollut kotoa pois yön jos toisenkin. Nyt vain tuntui niin hyvältä saada rutistaa isää, että ihan itketti.

Isä halasi Alexia yhtälailla takaisin.

"Minun täytyy ihan pian lähteä", isä sanoi. Alex nosti päänsä ja katsoi isää.

"Mihin me menemme?"

"Sinun täytyy jäädä vielä tänne", isä sanoi ja silitti Alexin tummanruskeita hiuksia ja hymyili taas sitä väsynyttä hymyään, joka sai Alexin pillahtamaan itkuun.

"En halua jäädä enää!"

Isä huokaisi raskaasti, vaikka yritti estää sen. Hän katsoi Saanaa ja istui eteisessä olevalle penkille, asettaen Alexin polvelleen.

"On tapahtunut jotain", isä sanoi, eikä hänen kasvoillaan ollut enää hymyn häivääkään.

Alexin mielestä isän kasvot olivat tummat ja tunnelma tuntui varjoisalta. Alex ei keksinyt parempaa sanaa kuvaamaan tätä hetkeä.

Isä oli hiljaa ja puri huultaan. 

"Jouduin viettämään yön sairaalassa ja siksi en voinut tulla hakemaan sinua, Alex. Enkä voi ottaa sinua mukaan nytkään. On parempi, että olet täällä."

Alex hengitti rauhallisesti, suu auki ja yritti estää kyyneleitä virtaamasta.

Tapahtuneen ajattelu sai kuitenkin kyyneleet tulvahtamaan silmiin.

"Äiti on kuollut", Alex sanoi ja kyynelet alkoivat valua poskille.

Isä näytti säikähtävän, mutta otti tilanteen hallintaan nopeasti.

Hän nielaisi.

"Niin on", isä sanoi ja kyyneleet kastelivat hänenkin poskiaan. Alex ei nähnyt takanaan seisovaa Saanaa, mutta tiesi, että tämäkin yritti estää itseään itkemästä. Isä ei onneksi kysynyt mistä Alex tiesi äidin kuolleen, sillä Alex ei tiennyt sitä itsekään. Sanat olivat tulleet häneen suustaan ilman käskyä, se ei todellakaan ollut ollut hän, joka sanat oli sanonut. Se oli ollut joku muu, mutta Alex tiesi, että sanat olivat täyttä totta.

Hän parahti niin raikuvaan itkuun, että jopa Hilkka ja Eemeli tulivat perässä katsomaan mitä oli tapahtunut. Saana kuulosti saavan jonkinlaisen sätkyn, sillä hän vinkaisi ja ohjasi lapset samaa tietä takaisin olohuoneeseen. 

"En halua jäädä, en halua, en halua, en halua! Halun olla sinun kanssasi, haluan olla äidin kanssa, haluan äidin, hän ei ole kuollut, sinä valehtelet, äitiäitiäitiäiti!" Alex huusi ja Saana tuli takaisin.

"Jospa on parempi, ettei Alex jää", hän sanoi. Isä nyökkäsi ja puristi itkusta tärisevän Alexin rintaansa vasten.

"Lähdetään kotiin", hän sanoi. "Laitetaan ulkovaatteet päälle."

Mutta Alex ei suostunut irrottamaan käsiensä puristavaa otetta isän kaulasta edes siksi hetkeksi, että hänelle olisi saatu takki päälle.

Isä hyssytteli häntä vielä yli puoli tuntia, ennen kuin Alex suostui irrottautumaan sen verran, että pystyi katsomaan isää silmiin. 

Isä näytti itsekin taistelevan itkua vastaan. Hänen täytyi olla rohkea Alexin vuoksi. Alex tajusi sen, eikä halunnut enää tehdä tätä vaikeammaksi isälle. Olihan äidin kuolema hänellekin yhtä tuskaista kuin Alexille. 

Alex siis nielaisi kyyneleensä ja suostui viimein irrottamaan kätensä isän kaulalta. Isä katsoi häntä silmiin. 

"Laitetaan takki päälle, jooko? Mennään hakemaan Hesburgerista hampurilaiset, miltä kuulostaisi?"

Alexia ei olisi voinut vähempää kiinnostaa mitä he söisivät, mutta ei jaksanut kuin nyökätä ja otti takin käteensä. Hän puki hitaammin kuin yleensä. Viiden minuutin päästä hän oli saanut takin päälleen, hanskat käteensä ja lippiksen päähän. 

"Mennään sitten", isä sanoi ja Alex oli jo valmiina ovella lähdössä kun Saana puhui.

"Menikö se todella niin?"

Isä pysähtyi liikkeissään ja katsoi raskaasti Saanaan. 

"Häntä ei voitu pelastaa. Vaikka jotain olisi voitu tehdä, niin heräsin liian myöhään. Hän hoiti asian todella hiljaisesti."

Alex ei tajunnut mistään mitään, mutta ei jaksanut kysyä. Hänen päässään pyöri vain äidin viimeiset sanat hänelle eilen ennen tarhaanlähtöä.

"Olehan reipas poika. Äiti rakastaa sinua."

Totta puhuen sanat olivat olleet hieman kummalliset.  Tietysti Alex oli aina reipas poika ja äiti tiesi sen. Hänellä ei ole ikinä ollut ongelmia lähteä tarhaan. Alex koki olevansa helppo lapsi. Mutta isän puheista päätellen äiti oli tiennyt kuoleman tulevan. Siksi sanat kävivätkin nyt järkeen. Ehkä enkelit tietävät kun kuolema on tulossa, Alex ajatteli ja katseli omia käsiään. 

Isä otti hänet syliinsä ja yhdessä he lähtivät autolle, murheen murtaman hiljaisuuden varjostamana.