3.11.2013

Äiti, oletko sä enkeli? 4. & 5. osa

4. osa

"Nyt yöpuku päälle ja nukkumaan!" komensi tarhantäti meluavia lapsia. Kaikilla tuntui olevan hyvin paljon ylimääräistä energiaa, joka ei ollut lähtenyt pihalla vaikka tarhantädit sitä ilmeisesti olivat toivoneet. 
Kun kukaan ei reagoinut kehotukseen, puhalsi täti pilliin. Se oli viimeisin ja tehokkain keino, jolla lapset saatiin tottelemaan, sillä kaikki vihasivat yksimielisesti pillin ääntä. Muutama iski kädet korvilleen, mutta pääasiassa jokainen lapsi jähmettyi ja katsoi tarhantätiin odottavasti.
"Kaikki valmistautumaan päiväunille, än, yy, tee, nyt!"

Heitä ei olisi tarvinnut enää toista kertaa käskeä. Jokainen lapsi pudotti pitelemänsä tavaran oikealle paikalleen ja ryntäsi unihuoneeseen hakemaan yöpukujaan, unilelujaan ja -vilttejään.
Alex veti päälleen sinisen yöpuvun, joka oli kirjailtu punaisin autoin ja kaappasi kainaloonsa Valtteri-nallensa. Se oli hänen paras kaverinsa.

Vihdoin kaikki kömpivät omiin sänkyihinsä, kuka yläsänkyyn, kuka alasänkyyn. Alexin paikka oli yläsängyssä, hän oli jo sen verran iso. Alasängyn paikka oli nelivuotiaan Eemelin.
Täti luki heille sadun kolmesta karhusta. Alexin mielestä täti olisi voinut valita jonkun muun sadun, sillä tämä luettiin juuri toissapäivänä. Mutta mikäpä olisi ollut sen tehokkaampi tapa nukuttaa tehokkaasti, sillä ei mennyt kuin muutaman lauseen verran kun Alexin silmät painuivat kiinni.

Tuntui kuin hän olisi nukkunut vain vähän aikaa kun ovi avautui ja joku tuli sisälle unihuoneeseen. Alex avasi silmänsä ja näki, että sisälle oli tullut puhelimeen aiemmin vastannut tarhantäti. Tämä hiipi hiljaa heitä valvovan tarhantädin luo ja kumartui sanomaan jotain tämän korvaan. Alex yritti huomaamatta korjata asentoaan niin, että kuulisi mitä nämä puhuivat.

"Ei hänelle voida kertoa."
"Jotain on pakko sanoa."
"Sanotaan vain, että hän ei mene kotiin täksi yöksi."
"Voi raukka."

Alex ei ymmärtänyt kuulemaansa. Sisään tullut tarhantäti nyökkäsi toiselle ja hiipi hiljaa pois. Alexin unesta sumeat aivot eivät jaksaneet alkaa pohtia keskustelun merkitystä, joten hän vaihtoi kylkeä ja antoi tajuntansa viedä taas unien maailmaan.

5. osa

Hätkähdin horroksestani kun ovi kolahti. Äiti oli tullut kotiin.  Hieraisin unisena silmiäni ja nostin lattialle tippuneet sakset takaisin kynätelineeseen. Laitoin kirjeen lipaston laatikkoon varmaan talteen, vedin neuleeni hihat alas ja hyppelin portaat alakertaan. 

"Hei äiti!"
Äiti käänsi katseensa minuun niin nopeasti, että ruskeat ja laineikkaat kiharat valahtivat pois korvan takaa silmien eteen.
"Kauhea, minä säikähdin!" hän sanoi ja huitaisi hiukset takaisin korvan taakse.
"Luulin, että olet koulussa."
Seisoin porstaiden alimalla askelmalla ja hipelsin hihansuutani vieno hymy kasvoillani. 
"Alkoi sattua mahaan", selitin. "Joten jouduin kävelemään sateessa kotiin. Vaattet ovat kuivumassa kylppärissä."

Äiti kallisti päätään ja hymähti.
"Voi sinua pientä", hän sanoi ja vei työsalkkunsa keittiöön.  "Valitettavasti minun on tehtävä vielä hieman töitä, tämä projektinsuunnittelu on niin haastavaa hommaa, että välillä täytyy ottaa töitä kotiinkin."

Äiti oli hieman yli neljäkymmentävuotias uranainen, joka ei tuntunut väsyvän ikinä. Hän raatoi niska limassa, mutta ei silti ikinä laiminlyönyt perhettään.
Hän katsoi minuun suu huoman raollaan kun purki kassien sisältöä jääkaappiin.
"Teen sen jälkeen ruokaa, joohan?"
Siirsin käteni selän taakse ja hymyilin suu vinossa.
"Tottakai, äiti."
Äiti hymyili ja suukotti minua päälaelle. Sitten hän istahti keittiönpöydän äreen, kaivoi läppärinsä esiin ja alkoi tehdä töitä.

Katsoin hetken äitin sivuprofiilia ilmeettömänä ja käännyin sitten mennäkseni takaisin huoneeseen. Loikin portaat ylös kaksi kerrallaan ja kun pääsin huoneeseeni, jouduin hillitsemään haluni paiskata ovi kiinni. Laitoin sen kiinni niin hiljaa kuin pystyin ja painoin selkäni vasten sitä. Liu'uin lattialle yksinäisen kyyneleen valuessa poskeani pitkin leualle ja katsoin rannettani, joka oli värjännyt valkoisen neuleeni hihansuun punaiseksi verestä. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti