6. osa
Päiväunien jälkeen tarhantäti kutsui Alexin sivummalle muiden katsellessa Pikku Kakkosta.
Alex katsoi odottaen vaaleaa naista, joka hymyili. Hymy kuitenkin värisi ja tädin katse harhaili välillä muissa lapsissa ennen kuin tämä puhui.
"Alex, sinä jäät täksi yöksi päiväkotiin."
Alex rypisti kulmiaan. Hän oli kyllä kuullut kuinka muita lapsia oli ollut yötä päiväkodissa vanhempien huonojen työaikojen vuoksi, mutta hän itse ei ollut joutunut olemaan yötä siellä vielä kertaakaan. Äiti ja isä eivät ikinä olleet yötä töissä.
"Miksi?" hän kysyi.
"Isä soitti ja pyysi, että olisit täällä yön yli. Ajattele sitä seikkailuna", täti vastasi ympäripyöreästi ja taputti Alexia selkään patistaen hänet sitten takaisin muiden seuraan. Pikku Kakkosessa alkoi juuri Puuha-Pete.
Loppupäivän ajan Alexista tuntui oudosti, siltä että häntä tarkkailtiin. Yksikään tädeistä ei tehnyt sitä suoraan, mutta aina välillä kun hän ei katsonut, joku tädeistä loi vilkaisun häneen päin ja käänsi sitten nopeasti katseensa ennen kuin Alex huomasi.
Mutta Alex kyllä näki sen silmäkulmastaan. Hän ei ollut tyhmä. Ja nyt hänestä tuntui, että jotain oli tekeillä. Jotain oli tapahtunut ja se salattiin häneltä.
Illalla hänen lisäkseen iltapalalla olivat vain Eemeli ja Hilkka. Kaikkien muiden lapsien äidit ja isät olivat jo hakeneet nämä koteihinsa, ja vain he kolme istuivat Saanan seurassa yhden pyöreän pöydän ääressä piirtelemässä. Tunnelma oli hiljainen ja hämärä, mikä saattoi tosin johtua siitäkin, että ulkona alkoi taivas pimentyä ja katulamput syttyä.
Alex ei pystynyt keskittymään piirtämiseen. Kesken auton piirtämisen hän oli kohottanut katseensa ikkunaan.
Aiemmin päivällä lakannut rankkasade oli alkanut uudestaan. Ei yhtä kovana mutta aivan yhtä lohduttomana. Pienestä pojasta se oli hieman pelottavaa, sillä jossain kaukana jyrisi ukkonenkin. Sisällä ei ollut paljon valoja enää päällä ja Saana oli lapsien iloksi sytyttänyt muutaman tarkkaan vartioidun kynttilänkin.
Tilanne oli siis valmiiksi jo sellainen, joka sai kaikenlaiset ajatukset pyörimään kenen tahansa päässä.
Siinä pöydän ääressä tuijottaessaan vesipisaroiden kulkua pitkin ikkunaruutuja, Alex tuli taas ajatelleeksi äitiään.
Kun äiti tarttui lampunkatkaisijaan, hiha valahti hivenen.
"Äiti, mikä sinun ranteessasi on?"
Äiti päästi irti katkaisijasta ja antoi käden pudota syliinsä. Muutaman sekunnin ajan äiti katsoi lamppua ja Alex toivoi, ettei olisi sanonut mitään.
Sitten äiti käänsi katseensa häneen ja hymyili.
"Nämä vai?" hän kysyi ja näytti rannettaan.
Ranteessa oli muutamia punaisia viivoja. Niitä olisi voinut luulla tussilla tehdyiksi, mutta eivät ne olleet. Alexin mielestä ne näyttivät vähän sellaisilta viilloilta, joita leikkuulautaan jää sen jälkeen kun sen päällä on pilkottu esimerkiksi vihanneksia.
Alex katsoi äitiään silmiin. Hän ei ollut odottanut näkevän niissä sitä lempeyttä, joka niissä nyt kuitenkin loisti siinä huoneen valjussa valossa.
"Ovatko ne haavoja?" Alex kysyi hiljaa eikä kääntänyt katsettaan äidin silmistä. Ne tuntuivat luovan turvaa ja Alex tarttui siihen hanakasti.
"Kyllä Alex. Olen tehnyt ne."
"Miksi?"
Äiti oli hiljaa. Hänen silmänsä kiilsivät valon osuessa niihin. Sitten hän liikahti ja veti Alexin syliinsä.
Hän silitti hetken Alexin päätä ja painoi sitten rintaansa vasten. Äiti toi huulensa niin lähelle Alexin korvaa, että hän pystyi tuntemaan tämän hengityksen.
"Vain enkelit satuttavat itseään", äiti sanoi hiljaa. "He eivät pidä elämästä maan päällä. Maailma tuhoaa ne ja siksi ne yrittävät palata takaisin taivaaseen. He ovat liian alttiita sekä omalle että muiden kivulle."
Äiti hiljeni ja tämän hengitys puhalsi vasten Alexin korvaa. Hetken Alex vain mietti äitinsä sanoja, mutta sitten hän irrottautui tämän otteesta ja katsoi äitinsä kasvoja. Hän nosti molemmat kätensä äidin poskille ja katsoi tätä silmiin.
"Äiti?"
Äiti nyökkäsi.
"Oletko sä enkeli?"
Kyyneleet lähtivät valumaan äidin molemmista silmistä ja tämä nyökkäsi.
"Alex?"
Alex havahtui taas nykyhetkeen ja katsoi hänelle puhunutta Saanaa.
"Olen sanonut jo moneen kertaan, että nyt on aika mennä pesemään hampaat."
Alex nyökkäsi ja laittoi kynät takaisin laatikkoon.
Heille luettiin iltasaduksi Hannu ja Kerttu. Se oli Alexin yksi lempisaduista. Yleensä hän oli surullinen kun ajatteli, että perhe oli niin köyhä, että joutui hylkäämään lapsensa metsään. Mutta siinä kohtaa, kun lapset huijaavat noitaa, Alex yleensä on ylpeä Hannusta ja Kertusta. He ovat kamalan ovelia.
Alex nukahti nopeasti. Hän oli väsynyt päivän touhuista ja kaikista niistä ajatuksista, joita hänen mielessään oli pyörinyt.
Hän näki unta, että seisoi päiväkodin pihalla. Ulkona satoi, mutta Alex itse tuntui hylkivän vettä, sillä hän ei ollut ollenkaan märkä. Hän katseli keinussa korkealle keinuvaa ja kikattavaa Hilkkaa.
"Oletko kade?" Hilkka huusi ja keinui yhä korkemmalle naurun yltyessä.
Sitten Hilkan paikalla olikin yhtäkkiä äiti, joka heitti päänsä taakse ja nauroi sydämensä kyllyydestä. Yhtäkkiä Alexista tuntui, ettei ollut kuullut tuota naurua ikuisuuksiin, joten hän vain katsoi äitiä. Äiti keinui paljon korkeammalle kuin Hilkka oli keinunut. Alexin mielestä hän keinui ihan liian korkealle. Alex olisi halunnut juosta äidin luo, mutta tuntui kuin hän olisi juuttunut pihan mutavelliin.
Äiti nauroi entistä kovempaa ja sitten hän hyppäsi keinusta, niin kuin Alexilla oli tapana tehdä kavereidensa kanssa. Alex yritti huutaa äidille, mutta hän ei saanut suutaan auki ja vain seisoi paikoillan. Kyllä äiti kohta olisi maassa.
Mutta sen sijaan, että äiti olisi tupsahtanut maan kamaralle, äiti tuntui liitävän hidastettuna yhä ylemmäs. Se kesti aivan liian pitkään ja kun Alex katsoi tarkkaan, hän huomasi, ettei äiti enää nauranutkaan. Sen sijaan hän katsoi Alexia omituisen rauhallinen ilme kasvoillaan.
Äiti nousi hitaasti ylöspäin.
Alex sai liikettä jalkohinsa ja kiipesi viereiselle penkille, yritti kurkottaa äitiin, mutta tämä oli jo liian korkealla. Loppujen lopuksi äiti oli noussut niin korkealle, että sulautui sadepilviin, eikä häntä näkynyt enää.
Alex heräsi unesta säpsähtäen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti