Mä en oo nyt vähään aikaan jatkanut tätä Äiti, oletko sä enkeli? -novellia, koska jostain syystä ei oo oikein ollut inspiraatiota. Mä tarviin tän novellin kirjottamiseen tietynlaisen fiiliksen, koska haluan tästä hyvän. En siis halua pakottaa itseäni kirjoittamaan, joten toivon,että te lukijat ymmärrätte! Yritän aina välillä sitten päivitellä jotain muuta ja sunnuntaina tai maanantaina voisin tehdä Tyylini/Minä vuosien varrella -postauksen, kun siitä oli se kyselykin joku aika sitten.
MUTTA, tänään otin itseäni niskasta kiinni ja löysin kuin löysinkin sen oikean vaihteen kirjoittaa ja sain aikaiseksi jopa kolme uutta osaa! Mulla on siis tavoitteena, että ainakin yksi luku on aina "varastossa", jotta tiukan paikan tullen, on edes yksi julkaisematon. Tässä siis kaksi osaa, jotka ovat nämäkin vielä melko lyhyitä, mutta 9. ja 10. osa ovatkin sitten jo pidempiä! Julkaisen ne tässä lähipäivinä, lupaan!
Niitä kirjoittaessa olin oikeesti niin syventynyt niiden tunnetilojen kirjoittamiseen ja kuvaamiseen, että itkin niiden hahmojen mukana. Mutta, en paljastakaan enää enempää ja sen pidemmittä jaaritteluitta: tässä 7. & 8. osa novellia Äiti, oletko sä enkeli?
Enjoy ;)
7. osa
Yöllä näin painajaisia, niin kuin aina. Ne menivät joka yö samalla kaavalla. Minua jahtasi kasvoton mies, joka yritti murhata minut. Oikeastaan mies ei ollut kasvoton, mutta en vain kiinnittänyt kasvoihin huomiota. Mies oli aina tuntematon. Ja aina henkilö oli mies, jolla ei ollut mitään syytä tappaa minua. Satuin vain olemaan siinä. Väärässä paikassa, väärään aikaan.
Juoksin karkuun, yritin piiloutua, mutta aina hän löysi minut.
En ollut missään turvassa.
En päässyt eroon ajatuksistani edes nukkuessani. Kaikkia kamalat ajatukset seurasivat minua menin minne vain.
Kuin pilkatakseen minua, aurinko paistoi täydeltä taivaalta kun heräsin kirkaisten.
Keskityin hetken hengittämiseen ja yritin ajatella, että se oli vain unta. Tiesin, ettei se ollut vain unta. Tiesin, että tuo kasvoton olento oli oma pahin pelkoni. Se olin minä itse.
Olin itse oma pahin viholliseni, jahtasin itse itseäni ja aina jouduin umpikujaan.
Kello oli puoli kahdeksan ja minulla olisi ollut vielä puoli tuntia aikaa nukkua, mutta tiesin, että en saisi enää unta. Nousin sängystä ja menin suihkuun.
Tunsin olevani henkisesti väsyneempi kuin koskaan aiemmin ja olisin halunnut sulautua vessan kaakeleihin tai valua veden mukana alas viemäriin ettei tarvitsisi mennä kouluun.
Koulu oli pahinta kidutusta. Minua ei olla koskaan kiusattu, minullaon ihania kavereita ja saan hyviä numeroita. Mikä siis tekee hyvästä elämästäni silkkaa tuskaa?
Aivan. Ei mikään. Paitsi minä itse.
Kuitenkin kouluun sisään astuessani, asetin kasvoilleni urhean hymyn kun Elisa juoksi luokseni halaamaan minua.
Kukaan ei koskaan huomaisi.
8. osa
Oli aamu ja aurinko paistoi verhojen läpi lämpimänä suoraan Alexin kasvoille. Saana ei enää istunut lukutuolissa.
Alex mietti, että saisikohan jo nousta.
Hän makasi hetken paikoillaan tuijottaen ilmassa leijuvia pölyhiukkasia ja päätti lopulta nousta. Hän kiipesi alas sängystä ja avasi huoneesta pois johtavan oven.
Saana istui työpöydän ääressä ja käänsi päänsä kun kuuli oven avautuvan.
"Huomenta Alex!" hän toivotti. Hänen lisäkseen huoneessa oli Eemeli, jolla oli tyynynkuva poskessa ja vaaleat hiukset pörrössä.
"Haluaisitko aamupuuroa?" Saana kysyi ja Alex nyökkäsi.
Saana antoi kaurapuuroa, jonka päällä oli mansikkahilloa, mutta Alexin ei oikeastaan tehnyt mieli syödä. Hänellä oli ollut huono olo heräämisestä saakka. Se inhottava uni ei suostunut poistumaan Alexin ajatuksista.
Alex ei kuitenkaan halunnut herättää huomiota, joten hän tarttui rohkeasti lusikkaan ja alkoi syödä puuroaan, joka maistui hänen suussaan pelkältä puuroutuneelta pahvilta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti