Äiti, oletko sä enkeli? 9.osa

Tän luvun kohdalla varotan sen verran, että jos on aiemmin kokenut lukevansa liian rankkaa tekstiä, niin tätä ei kannata lukea. En yhtään osaa arvioida, kuinka rankaksi lukijat itse tän kokevat, mutta ainakin olen varoittanut, että tän osan kohdalla kuvaillaan vähän tarkemmin ja enemmän asioita sekä tapahtumia.

9.osa 

"Titta, tittar, tittade, tittat. Kirjoittakaa ylös kaikista kohdista esimerkki!"

Katselin kun vanha ja kumara opettaja, jonka hiukset olivat tiukalla nutturalla, kirjoitti taululle liian pienillä kirjaimilla. En nähnyt sanoja kunnolla, mutta yritin kuunnella opettajan sanoja.

Kynä liikkui itsestään. Äänet puuroutuivat ympäriltä ja kuulin oman hengitykseni. Kuulin sen liian tarkasti. Kuulin oman vereni virtaavan suonissani. Pölyhiukkasten leijailu tuntui hidastuvan, samoin muiden ihmisten liike ympärilläni. Näkökenttäni alkoi hämärtyä reunoilta, tuntui kuin olisin katsellut opettajaa pitkän putken läpi. 

En kuullut kuinka Elisa yritti mutisten tentata minulta vastauksia. En saanut enää henkeä ja rintaa puristi. Yritin hengittää normaalisti, mutta tuntui kuin olisin uudelleen ollut pinnan alla, mutta tällä kertaa suuhuni vain ei tullut vettä. Keuhkoihini tosin ei päässyt ilmaakaan, tuntui kuin joku olisi sulkenut hengitystieni.

Näinkö minä kuolisin, luokassa kaikkien edessä?

Ei ihan kuulunut suunitelmiini, ehdin ajatella ennen kuin pyörryin lattialle.

Heräsin terveydenhoitajan huoneessa. En ollutkaan kuollut. Tai sitten olin joutunut helvettiin.

Selvisi kuitenkin etten ollut helvetissä kun terveydenhoitaja huomasi minun heränneen ja alkoi kuunnella keuhkojani stetoskoopilla.

Hän käski hengittää sisään ja ulos ja otti sitten kylmän stetoskoopin pois iholtani.

"Hengitys kuulostaa normaalilta, mutta lepää vielä täällä hetkisen."

Hieroin kädellä ohimoitani. Päänsärky oli alkamassa.

"Tämä on jo kolmas paniikkikohtauksesi tällä viikolla", terveydenhoitaja sanoi tutkien papereitaan.

Nyökkäsin, sillä en jaksanut puhua. Kaikesta tuntui tulleen rasite. Olemassaoloni oli rasite kaikille, jopa minulle. Arjen läpi selvisin siirtämällä ajatukseni sivuun ja leikkimällä olevani robotti joka hoitaa kaiken automaattisesti. Kunhan muisti hymyillä oikeissa kohdissa.

"Oletko käynyt lääkärillä tämän vuoksi?"

Nielaisin ja mietin mitä sanoisin. Kukaan muu kuin minä ja terveydenhoitaja ei tiennyt paniikkikohtauksistani. 

Nousin istumaan vaikka huimasi. Halusin pois. Halusin kotiin. Halusin päästä purkamaan tätä sietämätöntä olotilaa omalla tavallani.

"Asiaa tutkitaan kyllä, minun täytyy nyt lähteä."

Ja ennen kuin terveydenhoitaja ehti estää minua, olin kiirehtinyt ulos ovesta paiskaten sen kiinni perässäni.

Äiti ei taaskaan ollut kotona. Hän tuli melkein aina vasta minun jälkeeni ja nyt kun olin lähtenyt aikaisemmin koulusta, äiti ei tulisi vielä moneen tuntiin.

Minun ei enää tarvinnut ajatella mitän tekisin, sillä jalkani veivät minut automaattisesti huoneeseen. Käteni sulkivat oven huomaamattani ja suunnistin laatikolleni etsien helpotusta kivusta.

Pidemmän päälle se ei auttanut mutta hetken minun ei tarvinnut keskittyä mihinkään. Kipu teki ihmisen inhimilliseksi ja kun mikään muu maailmassa ei tunnu miltään, näin tiesin olevani elossa. Ei ollut mitään murheita, oli vain ajatuksettomia ajatuksia, jotka leijailivat pois ja takaisin ilman päämäärää, ilman tunteita, ilman minua. 

Näinä hetkinä kadotin itseni. Olin olemassa ihollani, terällä ja punaisessa veressä, joka valui kalpealla ihollani ja luoden kontrastin, joka oli karulla tavalla kaunista.

Sen jälkeen kun olin rauhoittunut, eivätkä kyyneleet enää virranneet pitkin kasvojani ja katselin aikaansaannostani, kului hetki ennen kuin palauduin takaisin todellisuuteen. Tunnuin nousevani ikäänkuin jonkinlaisesta kuplasta takaisin tähän maailmaan. Takaisin kipuun ja tuskaan joka oli nyt henkisen lisäksi myös fyysistä. 

Katselin verta joka tippui päiväpeitolleni ja itkuni alkoi uudestaan. Olin mennyt pidemmälle kuin edellisellä kerralla. Joka päivä olin mennyt entistä pidemmälle. Siltikään en saanut siitä sitä mitä hain. Kerta kerralta vaati enemmän tuntea olevansa olemassa. Kerta kerralta menin syvemmälle sitä huomaamattani.

Sitten kipu laukesi. Tunsin kuinka pahasti olin tehnyt, tunsin suonieni sykkivän hitaasti mutta varmasti verta ulos kehostani ja päänsärkyni palasi salamaniskusta. Huone alkoi heittää päässäni ja ponkaisin ylös sängyltäni juosten kohti käytävän varrella olevaa vessaa. Verta tippui matkan varrelle pisaroina, jotka olivat kuin irvikuvia Hannun ja Kertun maahan heittämistä leivänpalasista. Lempisatuni tärveltyi ikiajoiksi tähän näkymään, sillä jatkossa yhdistäisin sen aina tähän tunteeseen. Ehdin juuri ja juuri kumartua vessanpöntön päälle kun oksensin lounaani ulos.

En oksentanut vain kerran vaan kahdesti, kolmesti, neljästi. Sitten sekosin laskuissa. Otin sidetarpeita ensiapupakista ja käärin vuotavat haavani siihen. Huone pyöri ja tuntui kuin seinät olisivat kaatuneet, lähentyneet toisiaan. Huusin, mutta maailma oli kadonnut ympäriltäni. 

Etsin katseellani ovea, mutta se paikka jossa ovi oli vähän aikaa sitten vielä ollut, oli nyt vain pelkkää valkeaa kaakeliseinää. Haukoin henkeä ja etsin ikkunaa, vaikka tiesin, ettei meillä ollut koskaan ollut sellaista vessassa. Katseeni kohdistui yhteen kaakeliin jonka keskelle oli ilmestynyt tulipunainen piste. Lähestyin seinää askel horjuen ja päätäni tykytti. Piste alkoi levitä ja sitten se alkoi valua. Pian kaikkialta ympäriltäni valui kaakeleista verta, joka virtasi seiniä pitkin lattialle ja viemäriin. Veri kiersi ja hylki minua en pystynyt koskemaan siihen. 

Käännyin katsomaan peiliä lavuaarin yläpuolella. Olin odottanut jotain aivan muuta kuin tätä. Näin itseni peilistä aivan normaalisti. Peilin kaakeleissa ei ollut tippaakaan verta, silmäni eivät olleet punertavat ja itkuiset, eivätkä käteni ruhjeilla.

Peilikuva hymyili ja katsoi minua. 

"Mitä tuijotat?" sanoin sille.

"Ensimmäinen hulluden merkki on kun puhuu omalle peilikuvalleen", peili liversi.

Suljin silmäni ja oksensin taas.

Ovi kolahti.

"Kotona ollaan!" kuului äidin huuto.

Avasin silmäni ja vessa oli taas aivan normaali. Ei verta, ei puhuvaa peilikuvaa ja ovikin oli taas paikoillaan.

Haukoin henkeäni. Mitä minulle oli tapahtumassa? Kuinka monta tuntia oli viettänyt vessassa taistellen itseäni vastaan.

"Kotona ollaan!" äiti huusi hieman vaativammin.

"Vessassa!" huusin ja toivoin, ettei ääneni tärinä kuulunut. Pesin kasvoni kylmällä vedellä, minkä jälkeen juoksin huoneeseeni ja vedin hupparin päälle.