Täältä tulee taas viimein uusi osa tarinaa "Äiti, oletko sä enkeli?"
En joulukuussa ehtinyt tätä ollenkaan kirjoittaa tolta kuvaushaasteelta ja sit kun joulu tuli ja loma alkoi niin on koko ajan ollut sellaista menoa ja meininkiä, etten edes tiiä voiko tätä kutsua lomaksi... En varmaan oo avannukkaan konetta jouluaaton jälkeen!
Mutta nyt kun arki alkaa taas kohta, niin alan mäkin varmaan tätä kirjoittaa aktiivisemmin!
Tää osa on nyt vähän lyhykäinen, mutta kommentit ovat silti tervetulleita, niin ruusut kuin risutkin!
11. osa
Olohuoneeseen mennessäni äiti ei ollut tavanomaiseen tapaansa avaamassa tietokonetta valmiina tekemään vielä jotain rästihommia. Sen sijaan hän makasi sohvalla pitkin pituuttaan ja piti kättään silmien päällä kuin estääkseen päänsärkyä.
"Hei", sanoin ja yritin hymyillä.
"Hei", äiti sanoi liikahtamatta.
Katselin hetken äitin väsynyttä olomuotoa ja asettelin hupparia paremmin.
"Onko jokin vialla?" kysyin.
Äiti huokaisi ja siirsi käden vihdoin pois silmiltään, mutta ei katsonut minua. Aloin huolestua, äiti ei juuri ikinä ollut tällainen.
Hiljaisuutta kesti muutaman sekunnin lisää ennen kuin äiti sanoi mitään.
"Tiedäthän tuon keltaisen talon perheen tällä kadulla?" äiti kysyi. Mumisin jotain myöntyvää.
"Kuulin äsken uutisen, että perheen äiti on tehnyt itsemurhan."
Haukoin nopeasti henkeäni, mikä aiheutti yskänpuuskan. Kun sain ääneni ja hengitykseni taas hallintaan, äiti oli noussut istumaan.
"Itsemurhan?" toistin typeränä. "Miten? Kuinka? Tai siis... Miksi?"
Äiti huokaisi myös eikä näyttänyt kiinnittäneen yskäkohtaukseeni sen enempää huomiota. Naapurin mukava nainen on tehnyt itsemurhan? Hirvittävää ajatella kuinka toisen pahaa oloa ei huomaa.
"Sitä en tiedä, että miksi, mutta hän oli viiltänyt ranteensa auki", äiti sanoi ja katseli ympärilleen olohuoneessa.
"Kamalaa", hän vielä lisäsi. Minä tuijotin äitiä suu auki enkä saanut sanaa ulos suusta.
"Miten joku voi tehdä itselleen noin? Riistää itseltään hengen? Aina voi saada apua ja tukea sekä läheisiltä että ammattiauttajilta. Miten kukaan saattaa?"
Seisoin olohuoneen ovella ja tuijotin äitiä.
"Niinpä...", mutisin ja käännyin olohuoneen ovelta ja aioin mennä takaisin huoneeseeni.
"Isä pyysi minua kysymään sinulta kun näin hänet pihalla äsken, että menisitkö täksi illaksi vahtimaan Alexia?"
Käännyin katsomaan äitiä kummastuneena.
"Minä?"
Äiti nyökkäsi. Epäröin hieman.
"Enhän minä... En tiedä... Miten pystyisin olemaan lapsen kanssa, joka on juuri menettänyt äitinsä?"
"Alex ei kuulemma halunnut jäädä päiväkotiin, eikä hän mielellään jäisi kotiinkaan, mutta eihän hän nyt voi sairaalaan lähteä katsomaan äitinsä ruumista ja pitkin hampain hän suostui jäämään kotiin jos sinä olet hänen kanssaan. Olethan sinä joskus häntä leikittänyt naapurijuhlilla."
En tiedä miksi suostuin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti