30.1.2014

Äiti, oletko sä enkeli? 12. osa

Arvatkaa montako kertaa mun on pitänyt laittaa tää luku tänne! Tää on ollu mulla valmiina ties kuinka kauan ja seuraavakin luku on aikalailla valmis. Viime aikoina vaan ei ole oikein ollut fiilistä, aikaa eikä tarmoa. Mutta nyt kun tässä on pikkuhiljaa saanut tehtyä kouluhommat pois alta ja alkaa elämäkin ehkä vähän tasaantua niin vois EHKÄ YRITTÄÄ panostaa taas blogiinkin. MUTTA tässä taas uusi luku mun jatkonovellia :)

12. osa

Alex oli ollut koko iltapäivän aivan hiljaa.
Sen jälkeen kun hän ja isä olivat tulleet kotiin Hesburgerista, Alex oli kömpinyt isoon, ruskeaan nahkanojatuoliin, jossa hänen äitinsä oli ollut tapana aina lukea kirjoja eikä ollut pukahtanut sanaakaan.
Alex istui pienessä kippurassa, niin pienessä kuin mahdollista kuin yrittäen kutistua olemattomiin ja kadota. Kadota samaan paikkaan, minne äiti enkelinä lensi.
Hän rutisti kädessään kulmaa peitosta, jonka isä oli käynyt levittämässä hänen päälleen kun ei ollut hennonut pyytää poikaa siirtymään. Talossa oli hiljaista lukuun ottamatta takassa palavan tulen rätinää. Isä istui sohvalla kirjaa lukien, mutta silmät eivät liikkuneet ja hän oli ollut samalla sivulla jo puolituntia. Alex tiesi, että isäkin ajatteli äitiä. Isä oli jo muutaman kerran yrittänyt jutella Alexille, mutta poika pysyi hiljaa ja tuijotti tulta. Eikä isä osannut sanoa sen enempää.
Kaikki tuntui tyhjältä.

Alex ei ollut huomannut nukahtaneensa ennen kuin heräsi ovikellon soittoon. Hän säpsähti istualleen eikä hetkeen muistanut missä oli. Hänen katseensa osui isään, joka oli myös nukahtanut. Kirja oli pudonnut lattialle ja isän leuka nuokahtanut rintaa vasten. Äidin kuolema palasi raskaana verhona Alexin muistoihin.
Ovikello soi uudelleen. Tällä kertaa isäkin säpsähti ääntä. Ensin tämä katseli vauhkona ympärilleen, mutta käänsi sitten katseensa Alexiin.
"Soiko ovikello?"
Alex nyökkäsi ja katsoi isää. Tämän hiukset olivat pörrössä ja paidan rinnuksella oli vähän kuolaa. Alex naurahti arasti, mutta isä oli jo ponnahtanut ylös sohvalta ja rientänyt eteiseen.
Hän kuuli isän avaavan oven ja sen jälkeen isän kehotuksen vieraalle tulla sisään.
Alex istui hiljaa paikoillaan ja katsoi olohuoneen oviaukkoa.
Sitten isä ilmestyi ovelle heidän naapurinsa vanavedessään.
"Lapsenvahtisi tuli Alex", isä sanoi ja ryntäsi keräilemään tavaroitaan ympäri taloa.
"En huomannutkaan kelloa, jääkaapissa on makaronilaatikkoa jos tulee nälkä, nukkumaan kello kymmenen, iltasadun voi lukea jos Alex haluaa, pese hampaasi, nähdään aamulla!" isä huuteli milloin mistäkin puolelta taloa välillä Alexille ja välillä heidän vieraalleen.
Alex vain katsoi isän hössötystä ja ponkaisi ylös nojatuolista vasta kun isä riensi ovelle päin vetäen kenkiä samalla jalkaansa.
Hän purskahti taas itkuun. Hän ei halunnut isän lähtevän. Yleensä hän ei halunnut vieraiden ihmisten näkevän, kun hän itkee, mutta nyt Alex ei välittänyt. Hän halusi vain isän. Ja äidin.
"Alex pieni, mikä nyt?" isä kysyi ja kyykistyi niin, että heidän kasvonsa olivat samalla tasolla.
Alex halasi isää.
"Älä mene!"
Isä huokaisi vaisusti ja rutisti Alexia.
Naapuri katsoi olohuoneen ovelta vaivautuneena heidän herkkää hetkeään.
"Alex pieni, sinähän lupasit jäädä", isä sanoi Alexin olkapäätä vasten.
"En haluakaan!"
"Tulen aamulla, minä lupaan. Jos olet kiltisti tänä iltana, en enää jätä sinua yksin kotiin."
Alex itki hetken isänsä olkapäätä vasten ja työnsi sitten itsensä kauemmas pyyhkien kyyneleensä. Hän nyökkäsi hiljaa katsoen lattiaa.
"Kiltti poika", isä sanoi surullisesti hymyillen, nousi seisomaan ja astui ulos ovesta.
Kyyneleet valuivat edelleen pitkin Alexin poskia kun oven raosta puskenut viileä iltatuuli hiveli pojan paljaita käsivarsia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti