Arvatkaa montako kertaa mun on pitänyt laittaa tää luku tänne! Tää on ollu mulla valmiina ties kuinka kauan ja seuraavakin luku on aikalailla valmis. Viime aikoina vaan ei ole oikein ollut fiilistä, aikaa eikä tarmoa. Mutta nyt kun tässä on pikkuhiljaa saanut tehtyä kouluhommat pois alta ja alkaa elämäkin ehkä vähän tasaantua niin vois EHKÄ YRITTÄÄ panostaa taas blogiinkin. MUTTA tässä taas uusi luku mun jatkonovellia :)
12. osa
Alex oli ollut koko iltapäivän aivan hiljaa.
Sen jälkeen kun hän ja isä olivat tulleet kotiin Hesburgerista, Alex oli
kömpinyt isoon, ruskeaan nahkanojatuoliin, jossa hänen äitinsä oli ollut tapana
aina lukea kirjoja eikä ollut pukahtanut sanaakaan.
Alex istui pienessä kippurassa, niin pienessä kuin mahdollista kuin
yrittäen kutistua olemattomiin ja kadota. Kadota samaan paikkaan, minne äiti
enkelinä lensi.
Hän rutisti kädessään kulmaa peitosta, jonka isä oli käynyt levittämässä
hänen päälleen kun ei ollut hennonut pyytää poikaa siirtymään. Talossa oli
hiljaista lukuun ottamatta takassa palavan tulen rätinää. Isä istui sohvalla
kirjaa lukien, mutta silmät eivät liikkuneet ja hän oli ollut samalla sivulla
jo puolituntia. Alex tiesi, että isäkin ajatteli äitiä. Isä oli jo muutaman
kerran yrittänyt jutella Alexille, mutta poika pysyi hiljaa ja tuijotti tulta.
Eikä isä osannut sanoa sen enempää.
Kaikki tuntui tyhjältä.
Alex ei ollut huomannut nukahtaneensa ennen kuin heräsi ovikellon
soittoon. Hän säpsähti istualleen eikä hetkeen muistanut missä oli. Hänen
katseensa osui isään, joka oli myös nukahtanut. Kirja oli pudonnut lattialle ja
isän leuka nuokahtanut rintaa vasten. Äidin kuolema palasi raskaana verhona
Alexin muistoihin.
Ovikello soi uudelleen. Tällä kertaa isäkin säpsähti ääntä. Ensin tämä
katseli vauhkona ympärilleen, mutta käänsi sitten katseensa Alexiin.
"Soiko ovikello?"
Alex nyökkäsi ja katsoi isää. Tämän hiukset olivat pörrössä ja paidan
rinnuksella oli vähän kuolaa. Alex naurahti arasti, mutta isä oli jo
ponnahtanut ylös sohvalta ja rientänyt eteiseen.
Hän kuuli isän avaavan oven ja sen jälkeen isän kehotuksen vieraalle
tulla sisään.
Alex istui hiljaa paikoillaan ja katsoi olohuoneen oviaukkoa.
Sitten isä ilmestyi ovelle heidän naapurinsa vanavedessään.
"Lapsenvahtisi tuli Alex", isä sanoi ja ryntäsi keräilemään
tavaroitaan ympäri taloa.
"En huomannutkaan kelloa, jääkaapissa on makaronilaatikkoa jos
tulee nälkä, nukkumaan kello kymmenen, iltasadun voi lukea jos Alex haluaa,
pese hampaasi, nähdään aamulla!" isä huuteli milloin mistäkin puolelta taloa
välillä Alexille ja välillä heidän vieraalleen.
Alex vain katsoi isän hössötystä ja ponkaisi ylös nojatuolista vasta kun
isä riensi ovelle päin vetäen kenkiä samalla jalkaansa.
Hän purskahti taas itkuun. Hän ei halunnut isän lähtevän. Yleensä hän ei
halunnut vieraiden ihmisten näkevän, kun hän itkee, mutta nyt Alex ei
välittänyt. Hän halusi vain isän. Ja äidin.
"Alex pieni, mikä nyt?" isä kysyi ja kyykistyi niin, että
heidän kasvonsa olivat samalla tasolla.
Alex halasi isää.
"Älä mene!"
Isä huokaisi vaisusti ja rutisti Alexia.
Naapuri katsoi olohuoneen ovelta vaivautuneena heidän herkkää hetkeään.
"Alex pieni, sinähän lupasit jäädä", isä sanoi Alexin
olkapäätä vasten.
"En haluakaan!"
"Tulen aamulla, minä lupaan. Jos olet kiltisti tänä iltana, en enää
jätä sinua yksin kotiin."
Alex itki hetken isänsä olkapäätä vasten ja työnsi sitten itsensä
kauemmas pyyhkien kyyneleensä. Hän nyökkäsi hiljaa katsoen lattiaa.
"Kiltti poika", isä sanoi surullisesti hymyillen, nousi
seisomaan ja astui ulos ovesta.
Kyyneleet valuivat edelleen pitkin Alexin poskia kun oven raosta
puskenut viileä iltatuuli hiveli pojan paljaita käsivarsia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti