Äiti, oletko sä enkeli? 16. & 17. osa

16. osa

Tunnelma rentoutui huomattavasti maito-episodin jälkeen. Alex nauroi kun naapuri teki tyhmiä ilmeitä ja kertoi hassuja vitsejä.

Nauru kaikui keittiön kaakeliseinistä iloisen hersyvänä ja Alexista tuntui hyvältä nauraa itkemisen jälkeen. Hän tuskin edes ajatteli äitiä. 

"Tee-taas-se-sammakko-ilme!" hän sanoi haukottua naurun lomasta. 

"Taas? Olen tehnyt sen jo kolmesti!"

Alex nauroi yhä kovempaa.

"Mutta-kun-se-on-niin-hauska!" 

Naapuri veti silmänsä kieroon ja alahuulensa ylähuulen päälle. Nenän vierelle muodostui kasa ryppyjä.

Alex puhkesi niin kovaan naurunremakkaan, että kaatui penkilleen pitkin pituuttaan mahaansa pidellen. 

Naapuri nauroi Alexin mukana yhtä aidosti, joskaan ei niin kuuluvasti kuin Alex.

"Kuules pikku hyeena, sinun kaakaosi jäähtyy!" hän sanoi kymmenen minuutin jälkeen kun Alex ei ollut vieläkään tullut esiin pöydän alta, jonne oli pudonnut nauramaan.

Naurun kyyneleitään pyyhkien Alex kipusi takaisin tuolille ja otti puoliksi juodun kaakaon käteensä edelleen hikotellen. Naapurikin hymyili.

"Minun pitäisi varmaan kehystää ilme huoneesi seinälle, jotta jokainen päiväsi olisi yhtä hauska!" hän sanoi naureskellen.

"Joo!" Alex hihkaisi ja siemaisi hörpyn mukistaan ja kolautti sen sitten takaisin pöydälle. "Sen täytyy sitten olla tosi iso!"

"Vai niin", naapuri tuumasi. "Kuinkahan iso?"

"Tosi, tosi iso! Ainakin nääääääin iso!" Alex sanoi ja levitti kätensä sivuille niin kauas kuin vain ylsi.

"Mahtaakohan noin iso taulu edes mahtua seinällesi?"

Alex nyökkäsi innoissaa.

"Vai niin!" naapuri nauroi. "Juopa viimeiset tipat kaakaostasi niin saadaan kuppi pesuun!"

Alex rypisti kulmiaan. 

"Mutta minä haluan lisää!"

Naapuri pyöräytti huvittuneena silmiään.

"Niinpä tietenkin."

Alex hymyili suloisinta hymyään ja ojensi kupin toiselle. Kukaan ei ole ikinä voinut vastustaa hänen isoja kauriinsilmiään.

Naapuri otti liioitellusti huokaisten kupin ja siirtyi toiselle pöydälle kaatamaan lisää maitoa kuppiin. 

Tällä kertaa kaakaon tekeminen sujui paljon vaivattomammin kuin ensimmäisellä, sillä kuppi tarvitsi vain työntää mikroon ja sitten lisätä kaakaojauhe. 

Alexin mielestä mikro oli loistava keksintö. Siellä pystyi lämmittämään minkä tahansa ruuan! Ja siitä Alexille tulikin mieleen.

"Hei, isä sanoi, että jääkaapissa on makaronilaatikkoa!"

"Niin tosiaan taisi sanoa", naapuri myönsi mikron piipatessa. "Haluaisitko sitä?"

Alex nyökkäsi.

"Tietysti! Se on yksi lempiruuistani!"

Naapuri vetäisi kasvoilleen sammakkoilmeen kääntyessään jääkaapille. Alex räjähti nauruun ja kaatui penkille. 

17. osa

Olin tuominnut kaiken ehkä turhan aikaisin. Ilta oli rentoutunut huomattavasti sen jälkeen kun todistin huonot kokin taitoni. Alex piti sammakkoilmeestä kuten kaikki muutkin lapset joita olin tähän mennessä ollut vahtimassa. Heitä ei ollut järin montaa, mutta kuitenkin.

Alex kierähti taas pöydän alle ja naureskellen käännyin kaivamaan makaronilaatikkoa. Jääkaappi oli aivan yhtä sekaisin kuin muukin keittiö, mutta löysin etsimäni onneksi kuitenkin pian alimmalta hyllyltä suolakurkkupurkin ja majoneesituubin takaa.

"Paljonko laitetaan?" kysyin Alexilta.

"Kaikki!" kuului pojan hengästynyt ähkäisy pöytäliinan takaa.

"Oletko aivan varma? Tätä on aika paljon!"

"Joo joo!" Alex liversi.

"Hyvä on, mutta jos et syö kaikkea, tulen tunkemaan sen korvistasi sisään kun nukut!" sanoin leikkisästi laittaessani ruokalautasen mikroon. 

Kuului kolahdus kun Alex oli yrittänyt pompata pöydän alta esiin niin nopeasti, että löi päänsä pöytään.

"Et uskaltaisi!" hän sanoi leikkisän uhmakkaasti ja katsoi minua tuima ilme kasvoillaan päätään hieroen. 

"Älä yllytä!" sanoin takaisin. 

Tuijotimme toisiamme hetken silmästä silmään ja saatoin vain kuvitella itseni vanhaan villin lännen elokuvaan, jossa soi jännittynyt musiikki, aaavikkopallot kierivät taustalla ja olemassa ovat vain silmäparit, jotka tuijottavat toisiaan hikipisaroiden valuessa ohimoilta. 

Sitten mikro piippasi ja hetki särkyi kummankin räjähtäessä nauruun. Nauroimme jälleen kerran kumpikin aivan kippurassa mikron piipatessa vaativasti taustalla. Jos nauru pidentää ikää, niin en varmasti kuole ikinä!

Sain itseni kasattua ja käännyin ottamaan ruokalautasta.

"Olen kuitenkin tosissani!" sanoin ketsuppia pursottaessani ja katsoin olkapääni yli ilkikurinen ilme kasvoillani.

Alex tuhahti.

"Mutta minä saankin syötyä kaiken!"

"Hyvä!"

Viedessäni ruokaa pöytään meinasin kompastua lattialle pudonneeseen myslipakettiin. Sain korjattua tasapainoni ja kurkotin lautasen Alexin nenän eteen, etten vain pudottaisi sitä.

Valitettavasti se oli virhe, sillä paitani hiha nousi hivenen ja paljasti ihoani pitkin kulkevat arvet.

En olisi itse kiinnittänyt siihen huomiota, mutta Alex henkäisi kuuluvasti.

Katsoin häneen kysyvästi.

"Onko kaikki kunnossa?" kysyin tietämättömänä.

Alex tuijotti minua ja näytti omituiselta.

"Oletko sinä enkeli?"

"Mitä?" minä sanoin hämmentyneenä. Alex oli ennen maidon pohjaan palamista puhunut myös enkeleistä, mutta ajattelin sen vain olleen surullisen pojan juttuja. Mutta tässä oli nyt pakko olla muutakin. 

"Äiti sanoi, että ne, joilla ovat merkityt ranteet ovat enkeleitä."

Toinen käteni syösksyi ranteelleni hieromaan kipeitä ruhjeita. 

"E-en minä ole enkeli", sain sanotuksi.

"Totta kai olet. Äiti sanoi, että vain enkelit satuttavat itseään, koska eivät pidä elämästä maan päällä. Tämä maailma tuhoaa heidät, joten he yrittävät palata kotiin."

Olin hetken hiljaa ja päätään nostanut kauhu laantui. Katsoin Alexia rauhallisesti, laskin käteni ja istuin häntä vastapäätä pöytään.

"Tiedätkö, äitisi on todella viisas."

"Kiitos", Alex sanoi katsoen vakavana minuun. "Hän on myöskin enkeli. Mutta hän palasi jo kotiin."

Alex laski nopeasti katseensa. Hän alkoi syödä makaronilaatikkoaan jättäen minut pohtimaan sanojaan. Alex siis tiesi. Alex oli nähnyt äitinsä jäljet. Mutta miksi tämän äiti oli kertonut hänelle tuollaisia asioita. Helpottaakseen omaa oloaan? Lievittääkseen oman kuusivuotiaan poikansa tuskaa menetyksen jälkeen? Alex luultavasti tulisi elämään tuossa mielikuvassa lopun elämäänsä, vaikka ei siihen välttämättä enää isona uskoisikaan. 

Olin huomaamattani kääntynyt katsomaan ulkona heiluvia puunlatvoja ja havahduin vasta kun Alex puhui. 

"Olen varma, että äiti pitää sinusta sitten huolta kotona, kun sinne menet. Älä ole huolissasi."

Minusta tuntui pahalta, että tuo pieni poika yritti lohduttaa minua.

"Alex, pieni. En minä ole kuolemassa vielä."

Alex yritti hymyillä hieman vinosti, mutta näin silti silmissä kimaltavat kyyneleet. 

"Vielä?"

Olisin halunnut luvata Alexille maan ja taivaan ja kaikki tähdet taivaankannelta, mutta tiesin etten voi tehdä sitä. Alex on lapsi. Lapsille voi sanoa mitä tahansa ja nämä uskovat sen. Mutta Alex oli fiksumpi kuin mitä normaalit tuon ikäiset. En vain kyennyt valehtelemaan Alexille. Auoin suutani kuin kala kuivalla maalla ja pudistelin päätäni. 

Alex pudisti myöskin hitaasti päätään. Minusta tuntui kuin minun pitäisi sanoa jotain.

"Tiedätkö... Syksyhän on tulossa. Syksyllä luonto kuolee. Ehkä enkelit ovat sama asia kuin luonto. Äitisi kuoli syksyn alkaessa. Vai mitä luulet, kuolevatko enkelit syksyisin?"

"Ehkä", Alex sanoi. "Luulen, että se menee niin." 

En tiennyt mitä sanoa. Osasiko Alex aavistaa oman menneisyyteni? Hän katsoi minua ruskeilla nappisilmillään. 

 Tuntui kuin hän olisi katsonut suoraan niiden läpi sieluuni ja pystynyt näkemään silmistäni hetkeni lammen rannalla. Siltikään en pystynyt kääntämään katsettani pois. Tuntui inhottavalta, että kuusivuotias hallitsi tilannetta.

"Minun pitäisi ehkä syödä", Alex sanoi.

"Niin pitäisi", mutisin ja hypistelin paitani hihoja tyhjän tunteen vallatessa sisimpäni.