1.10.2014

Henkistä

Rankemman tekstin varoitus, ei herkille. 

--------

Se kipu oli suurempi kuin mikään ikinä aiemmin elämässäni. Se kipu tuli sisältä, eikä ulkoa. Tuntui kuin koko universumin paino olisi pudonnut harteilleni, kuin jokin repisi rintaani sisältä ja valtaisi sen kokonaan vieden kaiken tilan hengittää. Maailma tuntui ahtaammalta ja pimeämmältä paikalta elää. En voinut hengittää, ilma tarttui viiltävän kylmänä kurkkuun.
Se fyysinen kipu jota tällä hetkellä tunsin, oli kaikkeen tähän verrattuna vain yksi pieni planeetta siinä kivun ja tuskan maailmankaikkeudessa jota elämäni oli täynnä.
"Saatanan runkkari! Etkö uskalla nousta ylös, hä?" Yksi niistä huusi. Aina ne huusi. Mutta nuo äänet verrattuna pääni sisällä huutaviin, eivät olleet mitään. Mikään ääni ei voisi olla omia hirviöitäni julmempi. Minua potkaistiin uudestaan kylkeen ja pääni osui kiveen. Yksi niistä, se sama joka oli huutanut, hymähti ja sylkäisi päälleni. 
Sitten ne lähti ja mä jäin siihen makaamaan. Yksin kylmään, routaiseen maahan puistossa, jossa keinujen kettingit ruostuivat ja rikkaruohot valtasivat hiekkalaatikkoa. Makasin kauemmin kuin ajantajuni osasi laskea, mutta kyse ei ollut siitä ettenkö olisi päässyt ylös. En havainnut itsessäni verta vuotavaa ohimoa ja vähän arkaa kylkeä pahempaa vammaa, mutta en nähnyt mitään hyötyä ylös nousemisessa. Elämäni olisi yhtä laadukasta vaikka olisinkin jäänyt siihen makaamaan ja maatunut sitten puiston kanssa samaa tahtia itsekin osaksi metsää. 
Tuijotin taivasta, jossa ajelehti harmaita ja repaleisia pilvenriekaleita. Aina välillä jostain raosta pilkisti iltapäivän aurinko. 
Mä todella yritin estää niitä tulemasta, mä purin huulia yhteen niin, että jossain vaiheessa tunsin veren rautaisen maun suussani mutta sitten ne tulivat kuitenkin. Kyyneleet. Ne valuivat hiljaisina ohimoitani pitkin hiuksiin ja tuntui, että ne jättivät polttavan vanan jälkeensä. 
Lopulta nousin kuitenkin. Jalat horjuivat vähän, mutta ei niin paljon kuin horjui uskoni. Uskoni tähän maailmaan, uskoni Jumalaan, uskoni siihen, että tässä maailmassa riittäisi jokaiselle jotain hyvää.  Mä olin vain yksilö. Yksi epäonnistunut yksilö, jota kukaan ei kaivannut ja josta kukaan ei välittänyt. 
"Taasko sä olet myöhässä?" Äiti tuli eteisessä vastaan viimeisen päälle meikattuna ja laittautuneena kun avasin kotioven. Hän katsoi hetken kasvojani, joista valui verta. 
"Taasko sä annoit niiden hyppiä päälle?"
Inhoava katse.
"Sä olet heikko, susta ei ole mihinkään. Huolehdi siskostas, jos pystyt edes siihen. Mä lähden tyttöjen kanssa baariin, älkää odottako kotiin yöksi."
Pitikö äitiä rakastaa? En mä edes muista koska olin halannut sitä viimeksi tai muistanut äitienpäivänä. Mulla ei ole vuosiin ollut siitä yhtään lämpimiä ajatuksia. Ehkä mä joskus rakastin sitä. Joskus pienenä kun isäkin vielä oli ollut kotona. 
Sisko ei huomioinut mua millään lailla piirrettyjä katsellessaan. Nousin yläkertaan ja menin vessaan pesemään veren kasvoiltani, vaikkei siitä mitään hyötyä ollutkaan. Huomenna se valuisi verta taas. 
Meidän perheessä ei ole ikinä ollut sallittua näyttää tunteita. Ympärille piti rakentaa muuri, piti esittää että mitään ei tapahtunut, mitään ei tuntenut. Tai palkittiin selkäsaunalla. Olin oppinut purkamaan tunteeni fyysisesti. Koska fyysinen kipu oli helpompi kestää kuin henkinen, jonka unohti edes hetkeksi sen jälkeen kun oli lyönyt seinää niin kovaa että rystystet murtuivat. 
Taas jälleen kerran purin tunteeni huoneeni seinään, iskin kerta toisensa  yhä kovempaa, en päästänyt ääntäkään. Tällä kertaa rystyset eivät murtuneet mutta ne olivat violetit ja verillä. Painoin haavoja paperilla ja mielessäni pyöri vain yksi ajatus. Nyt se loppuisi. Olin saavuttanut päätepisteen, josta ei ollut enää paluuta. Kaikki oli ohi. 
Mä en jaksanut enää, sille kaikelle täytyi saada loppu. Ei enää kiusaamasta, potkimista, huutamista, solvaamisesta lyömistä. Ei enää itseinhoa, ei hyödyttömyyden tunnetta. 
Tunsin itseni vahvemmaksi kuin moneen vuoteen, näköni tuntui terävöityneen, kykenin tuntemaan ja haistamaan pienimmätkin yksityiskohdat matkalla huoneestani vessaan. Aistini tuntuivat tukkeutuvan kaikesta ylimääräisestä informaatiosta ja päässäni pyöri kun avasin peilikaapin oven. 
Äiti oli viikko sitten saanut uuden, vahvemman lääkityksen ja nyt kumosin kaikki pillerit purkista kädelleni.
Hiivin huoneeseeni, vaikka se olikin turhaa, sillä sisko kuunteli Tom & Jerry -ohjelmaa niin kovalla, että naapuritkin varmasti kuulivat. 
Istahdin sängylleni ja puristin pillereitä hikisessä kädessäni. Katsoin niitä ja tuntui kuin ne olisivat virnistellen pilkanneet minua.
"Voi sinua pikkurukkaa", ne tuntuivat sanovan. Puristin silmäni kiinni, tungin kaikki pillerit suuhuni ja yritin nielaista niin monta kerralla kun pystyin. Yskähdin nopeasti mutta sain pidettyä ne suussani. Kävin makaamaan ja odotin. Odotin. Odotin. Odotin.
Epäröin hetken, pitäisikö minun käydä vielä katsomassa siskoani, mutta päätin jäädä aloilleni. Ei sisko välitä. En käynyt katsomassa häntä viimeistä kertaa. Kääriydyin syvälle peittoihin ja viimeisenä ennen kuin silmäni painuivat kiinni näin herätyskelloni viisarit jotka liikahtivat juuri osoittamaan iltakuutta. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan mä hymyilin. Eikä se hymy lähtenyt huuliltani vaikka olin itse jo poistunut tästä maailmasta.

------

Tämä on vanha teksti, jonka löysin jostain vihkosta, mutta päätin jakaa sen teille. Kaikilla pitäisi olla joku joka välittää. Ketään ei saa kiusata. Osoittamaa lähimmäisillenne välittämisenne, menkää juttelemaan koulunnu yksinäiselle ihmiselle. Pienet asiat ovat suuria.

Lupaan, että seuraava teksti on pirteämpi! :D

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti