2. osa
Ei Alex sitä tahallaan ollut tehnyt. Hänellä ei ollut tapana olla ilkeä muita kohtaan, mutta se oli ollut vahinko. Ikäänkuin. Tavallaan. Ehkä. Ei ollenkaan. Se ei ollut ollut vahinko, mutta kun Alex oli niin kovasti halunnut kokeilla uutta keinua, joka hohti punaisena vasten loppukesän kirkkaan vihreitä värejä. Alexin mielestä tarhantädit olivat epäreiluja kun laittoivat hänet sillä tavalla seinän vierelle istumaan puupenkille heidän valvontansa alle. Ei hän ollut muuta kuin pyytänyt tyttöä siirtymään keinusta. Alex ei ymmärtänyt mitä oli tehnyt väärin, mutta hän epäili ettei hänen ehkä olisi sittenkään pitänyt tönäistä tyttöä kun tämä ei suostunutkaan lähtemään.
Joten, siinä Alex nyt istui ja katseli kädet ristissä ja suu mutrussa kuinka Hilkka keinui nauraen yhä korkeammalle ja välillä katsoin voitonriemuisesti alhaalla istuvaa Alexia. Alex käänsi päänsä harmistuneena pois ja katsoi vieressään juttelevia tarhantätejä. Kukaan ei vilkaissutkaan häneen. Sitten hän katsoi kauempana lojuvaa rekka-autoa ja päätti tehokkailla kuusivuotiaan aivoillaan haluavansa leikkiä. Ei kai hänen tarvinnut enää istua, hänhän oli istunut siinä jo ainakin ikuisuuden. Ellei kaksikin.
Hän kapusi pois korkealta penkiltä, mutta ei ehtinyt ottaa kuin yhden pienen juoksuaskeleen kohti sinistä rekka-autoa. Saana, joka pistänyt hänet arestiin, tarttui kiinni hänen käsivarteensa ja istutti takaisin penkille.
"Valitettavasti et voi vielä lähteä leikkimään. Arestistasi on jäljellä vielä viisi minuuttia."
Alex mutristi huuliaan, mutta ei sanonut mitään. Hän oli jo pienenä oppinut ettei kannattanut sanoa vastaan aikuisille. Varsinkaan Saanalle. tai äidille. Molemmat olivat oikeita sisupusseja.
Viisi minuuttia tuntui kuluvan hitaasti. Kun Saana vihdoin ilmoitti, että vaadittu aika oli kulunut, ilmoitti toinen tarhantäti, että oli jo aika lähteä sisälle. Alex olisi halunnut valittaa ettei ehtinyt leikkiä tarpeeksi, mutta päätti kuitenkin olla tekemättä niin ja lähti lannistuneena muiden mukana sisälle.
Tyytymättömyys kaikkosi kuitenkin nopeasti kun keittiön täti kertoi lapsille, että ruokana olisi kalapuikkoja. Voi että, kuinka Alex rakasti kalapuikkoja. Varsinkin äidin tekemiä kalapuikkoja! Äiti osasi tehdä ruokaa maailman parhaiten. Ja mummi toiseksi parhaiten.
Lapset istuivat juuri ruokapöydässä ahmimassa nälkäisinä tarhantätien annostelemia annoksia kun puhelin soi. Kukaan ei oikeastaan kiinnittänyt siihen huomiota, sillä puhelin soi aina silloin tällöin. Myöskään Alex ei kiinnittänyt siihen huomiota erityisemmin, mutta jostain syystä äidin kasvot nousivat hänen mieleensä ja hänen oli pakko hetkeksi laskea haarukkansa.
"Nuku, nuku nurmilintu. Väsy, väsy västäräkki. Nuku kun minä nukutan, väsy kun minä väsytän."
Huoneen hämärä painoi Alexin silmiä kiinni ja hän jaksoi hädin tuskin haukotellakaan. Sängyn vieressä oleva valju koiranmuotoinen lamppu valaisi äidin hymyileviä kasvoja. Puoliksi suljettujen silmiensä raosta Alex katseli kun äiti kumartui ja antoi hellän suukon hänen poskelleen ja toivotti hyvää yötä.
Alex vastasi toivotukseen ja äiti kurotti sammuttamaan lamppua.
"Mikä hätänä Alex, eikö ole enää nälkä?" kysyi hänen viereensä tullut Saana, joka oli ilmeisesti nähnyt, että Alex lopetti syömisen.
Alex ei kuullut mitä puhelimeen vastannut tarhantäti sanoi, joten hän katsoi hetken Saanan voimakaspiirteisiä kasvoja.
"On."
"Syöpä sitten."
Saana jatkoi matkaansa Hilkan luo, joka oli onnistunut kaatamaan maitoa mekolleen. Alex katsoi lautasta ja otti haarukan käteensä. Hänet hetkeksi vallanut outo olo katosi ja hän söi taas hyvällä ruokahalulla, eikä äiti edes käynyt mielessä vaikka tämä tekikin maailman parhaita kalapuikkoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti