Iloksenne voin ilmoittaa, että jatkonovelli on nyt valmis! Olen kirjoittanut "Äiti, oletko sä enkeli?" -tarinaa tietokoneelleni nyt yhdeksäntoista osaa ja siinä se tulee todennnäköisesti pysymään. Ette kuitenkaan saa kaikkia seitsemää lukua tässä ja nyt vaan julkaisen osia sopivin väliajoin. Annan jännityksen tiivistyä!
Mitä veikkaate tarinassa tapahtuvan? Nyt antaa tulla hyvää, huonoa tai hyvin huonoa palautetta!
Mutta tässä taas kaksi osaa, koska molemmat ovat melko lyhyitä.
~ Bon appetit! ~
13. osa
Seisoin olohuoneen ja eteisen välisellä oviaukolla sanattomana. En tiennyt pitäisikö katsoa muualle ja yrittää olla mahdollisimman näkymätön.
Olin alusta alkaen epävarma siitä, miten pärjäisin Alexin kanssa kaksin, eikä ollut hyvä merkki, että heti aluksi poika alkaa itkeä. Onhan se tietysti ymmärrettävää tapahtuneen huomioon ottaen. Alex sai tietää vasta tänään päivällä äitinsä kuolemasta, eikä pienen lapsen pitäisi nyt antaa olla ilman isäänsä.
Päätin kuitenkin pitää suuni kiinni sillä ymmärsin, ettei isä voisi ottaa poikaa mukaansakaan.
Isä lähti ja jäin kaksin Alexin kanssa.
En tiennyt mitä sanoa, sillä minulla ei ole koskaan ollut pienempiä sisaruksia, ei edes serkkuja.
Seisoin luultavasti ainakin viisi minuuttia tuijottaen Alexin selkää ja itkusta täriseviä hartioita. Yritin ajatella miltä Alexista tuntui. Tiesikö poika äitinsä tehneen itsemurhan? Ymmärtäisikö noin pieni ihminen edes sellaista valintaa vielä?
Ajatuksiini luikerteli oma yritykseni lammella. Olisiko äitini kirjeen nähdessään purskahtanut itkuun yhtä lohduttomasti kuin Alex?
Olisiko oma äitinikin rukoillut tyhjässä huoneessa olemaan jättämättä häntä?
En voinut katsella tuota lohdutonta näkyä itkusta tärisevästä pojasta enää kauempaa.
Annoin tunteideni viedä ja ennen kuin ehdin huomata, olin kumartunut Alexin vierelle ja laskenut käteni hänen olkapäälleen. Alex nosti katseen minuun ja näin alahuulen väpättävän.
En edes yrittänyt loihtia kasvoilleni rohkaisevaa ja lohduttavaa hymyä.
Sen sijaan annoin kyyneleideni valua hiljaa poskiani pitkin.
Alex seurasi hetken vaitonaisena katseellaan yhtä kyyneleeni matkaa poskelta alas leualle. Sitten alahuuli alkoi väpättää taas rajummin ja Alex romahti syliini itkien kovempaa kuin olin koskaan kenenkään kuullut itkevän.
14. osa
Alexia hieman hävetti itkeä sillä lailla naapurinsa sylissä, mutta hän ei välittänyt. Hän olisi ehkä pystynyt hillitsemään itsensä, mutta sitten naapuri oli kumartunut hänen viereensä. Hänen silmissään oli näkynyt niin aitoa ymmärrystä ja kipua, että Alex oli vain antanut tulla.
Alex itki kauan, mutta syli oli lämmin ja lohdullinen, eikä naapuri liikahtanutkaan työntääkseen Alexin pois sylistään. Joten Alex vain itki. Vähitellen itku tuntui alkavan laantua. Olo ei tuntunut niin hallittsemattomalta ja kyynelten tulo hidastui. Lopulta itku vaimeni enää vain hiljaisiksi nyyhkähdyksiksi.
Alex nosti päänsä ja kohensi ryhtinsä.
"Anteeksi äskeinen purkaukseni", hän sanoi. Hän oli kuullut niin sanottavan aina välillä elokuvissa. Naapurin ilme oli yllättynyt.
"En ole ennen kuullut kenenkään sinun ikäisesi puhuvan noin kohteliaasti", tämä sanoi ja katsoi hieman hymyillen Alexia.
Alex katsoi muualle ja kohautti olkiaan.
"Ei sinun tarvitse pyydellä anteeksi", naapuri sanoi. "Haluaisitko kaakaota? Minun äit- tai siis, minulle annettiin pienenä aina kaakaota kun olin surullinen."
Alex huomasi, että naapuri oli meinannut mainita äitinsä, mutta ei jaksanut sanoa mitään, joten tyytyi nyökkäämään. Itku tuntui vieneen hänen voimansa ja hänen teki vain mieli nukkua. Päästä hetkeksi unimaailmaan, jossa kaikki olisi taas hyvin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti