"Pääseekö Joulupukki tänne noin kovassa lumimyrskyssä?" Aidan kysyi. Äiti katsahti poikaansa nojatuolistaan, jossa neuloi sukkaa samalla kun katseli telkkarista joulukirkon lapsikuoron esitystä.
"Tottakai kulta", äiti vastasi lohduttavasti.
"Mutta miten kun tuolla on noin paljon lunta ja kova tuuli? Mitä jos hän ei pääsekään meille?"
Äiti laski neuleen kädestään ja katsoi Aidania lempeästi. Hän katsoi hieman ympärilleen ja kumartui sitten kohti Aidania kuin jakaakseen salaisuuden. Aidan kumartui myös lähemmäs.
"Pukilla on salaisia taikavoimia", äiti kuiskasi. Aidan veti kiihkeästi henkeä.
"Oikeasti?" hän henkäisi. Äiti nyökytti päätään.
"Totta se on. Joka jouluaatto hän lausuu taikasanat, joita kukaan tavallinen ihminen ei tiedä, ja niiden avulla porot voivat lentää ilman halki vetäen rekeä perässään."
Aidan katsoi äitiä lumoutuneena.
"Mistä tiedät?" Aidan kysyi kuiskaten. Tuntui kuin lumous särkyisi jos hän puhuisi kovempaa.
"Äidit vain tietää tällaiset jutut", äiti sanoi ja palasi takaisin sukkansa pariin.
"Vau", Aidan huokaisi ja tuijotti edelleen äitiä.
"Et kai usko tuollaisiin juttuihin? Ei Joulupukkia ole olemassa!" kuului huudahdus ovensuusta ja Aidanista tuntui kuin hän olisi saanut sydänkohtauksen kaiken sen kuiskauksen jälkeen. Aidanin isoveli Luca tuli irvistellen olohuoneeseen. Hän oli Aidania neljä vuotta vanhempi ja tiesi kaikesta kaiken. Mutta ei tästä, Joulupukki OLI olemassa.
"Onpas!" Aidan kivahti.
"Olet ihan vauva kun uskot tuollaisiin juttuihin!" Luca irvaili ja nappasi kulhosta piparin. "Vain vauvat uskovat Joulupukkiin."
Aidania suututti ja itketti, miten Luca saattoi väittää noin!
"Pojat lopettakaa! Luca ole hiljaa ja tee vaikka mummin joulukortti loppuun!" äiti sanoi tiukasti.
"Äiti, sano Lucalle että hän on väärässä!"
"Enkä ole!" Luca väitti. "Muistatko sen Joulupukin keskusaukiolla? Se oli oikeasti valepukki, näin kun se riisui partansa kun katsoi olan yli. Kaikki pukit on vain valepukkeja!"
Aidan tunsi kuinka kuumat kyyneleet alkoivat valua pitkin poskia. Luca risti kätensä ja näytti tyytyväiseltä itseensä saatuaan pikkuveljensä itkemään.
"Pojat, nyt sitten nukkumaan!" äiti käski vihaisena. Luca katsoi uhmaten äitiinsä eikä liikkunut. Äidin ei tarvinnut kuin katsoa murhaavasti kun Luca jo kääntyi kannoillaan ja riensi omaan huoneeseensa. Aidan nyyhkytti olohuoneen lattialla alahuuli väpättäen.
"Ei kai se ole totta, eihän?" Aidan kysyi pienellä äänellä. "Joulupukki on olemassa, niinhän?"
Äiti nosti Aidanin syliinsä ja hymyili.
"Joulupukki on olemassa, mutta Luca oli osittain myös oikeassa", äiti sanoi. Aidan näytti hämmentyneeltä.
"Keskusaukion joulupukki ei ollut oikea, mutta tiedätkö miksi?" äiti kysyi samalla kun kiipesi rappusia yläkertaan.
Aidan pudisti päätään.
"Siksi, että Joulupukki on niin kovin kiireinen näin joulun aikaan. Hän tarvitsee aina hieman apua, jotta voi tuoda jouluiloa kaikkialle maailmaan. Se joulupukki avusti oikeaa Joulupukkia tämän urakassa."
"Niinkö?" Aidan ihmetteli vetäessään yöpukua päälleen. Äiti nyökytti päätään ja heilautti Aidanin leikkisästi sänkyyn. Aidan kikatti.
"Jos kuuntelet yöllä tarkasti saatat kuulla porojen kellon kilinää", äiti sanoi ja suukotti poikaansa poskelle.
"Hyvää yötä, äiti", Aidan toivotti ja äiti lähti sammuttaen valot perässään. Aidan nukahti ajatellen Joulupukin lentävää rekeä.
Yhtäkkiä Aidan havahtui hereille. Hän oli kuullut jotain, oli aivan varmasti. Aidan katseli ympärilleen hämärässä ja kuulosteli. Kyllä, nyt se kuului uudestaan. Aivan kuin heikkoa kellon kilinää. Aidan kurkisti ikkunasta ja meinasi lyödä otsaansa lasiin hämmästyksestä. Se oli ensin vain pieni piste taivaanrannassa, jossa aurinko alkoi nousta värjäten taivasta vaaleammaksi. Vähitellen se lensi lähemmäs ja Aidan kuuli äänen selkeämmin. Se oli selvää porojen kellon helinää! Ääni voimistui ja piste kasvoi kunnes Aidan saattoi erottaa punaisen reen välkehtivän katoavien tähtien valossa.
Aidanin huulille levisi lämmin hymy eikä hän meinannut pysyä housuissaan. Reki suhahti ikkunan ohi ja jos se ikkuna vain olisi ollut auki, Aidan olisi voinut vaikka koskettaa rekeä. Aidan kuuli reen tömähtävän katolle ja sitä seurasi lumen narinaa ja sitten rapinaa savupiipusta. Aidan mietti hetken pitäisikö hänen jäädä sänkyyn ja esittää nukkuvaa vai voisiko hän mennä alas katsomaan. Lopulta Aidan kuitenkin tärisi innostuksesta niin pahasti, että hän päätti mennä alas. Hän ei ollut ikinä kunnolla nähnyt Joulupukkia, sillä hän oli käynyt vain öisin. Hän hiipi portaiden yläpäähän ja kurkisti kaiteen raosta. Hän ei nähnyt suoraan olohuoneeseen, mutta näki sieltä kajastavan valoa ja kuuli hiippailevia askeleita. Hän hiipi portaat alas hitaasti pitäen tiukasti silmällä valokeilaan piirtyvää varjoa, joka ei voinut olla kenenkään muun kuin Joulupukin. Aidan pääsi viimein olohuoneen ovelle ja jäi sen viereen hermostuneena. Hän pelkäsi, ettei Joulupukki haluaisikaan nähdä häntä. Hän kurkisti ovesta varovasti. Joulupukki seisoi häneen selin ja katseli heidän joulukuustaan napostellen Aidanin hänelle jättämiä keksejä. Pukin vieressä oli iso ruskea lahjasäkki.
"Odotinkin sinua, Aidan", Joulupukki puhui yhtäkkiä. Aidan säikähti. Mistä Joulupukki tiesi, että hän oli siellä?
Joulupukki kääntyi ja katsoi Aidania muhkean partansa takaa. Hän näytti tavattoman kiltiltä ja viisaalta.
"Tulehan peremmälle toki, poikaseni", Joulupukki sanoi. Aidan tassutteli huoneeseen arasti. Joulupukki hymyili, eikä näyttänyt ollenkaan siltä ettei olisi halunnut Aidania seuraansa.
"Sinä olet olemassa!" Aidan vinkaisi. Hänen ei oikeastaan ollut tarkoitus sanoa sitä, se oli vain lipsahtanut. Joulupukki nauroi.
"Mielestäni, kyllä olen!"
Aidan hymyili.
"Luca siis huijasi! Hän sanoi, että sinua ei ole", Aidan selitti.
"Ehkä ei olekaan", Joulupukki sanoi ja istahti vihreään nojatuoliin. Aidan hämmentyi. Hän kyllä näki, että Joulupukki istui siinä hänen edessään ilmielävänä, hän olisi voinut vaikka koskettaa Pukkia. Miksi hän väitti ettei olisi olemassa? Pukki näki ilmeisesti hämmästyksen Aidanin kasvoilta sillä hän kumartui lähemmäs.
"Olen olemassa niille, jotka uskovat", hän sanoi ja iski silmää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti