~Heei, sainpas molemmat luukut, ja olen itseasiassa aika tyytyväinen! :) Kuvat edelleen we♥it:stä~
21. luukku
Tanssituokio
Olin masentunut. Erittäin masentunut. Masentunut sanan jokaisessa merkityksessä. Olin masennuksen ruumiillistuma. Masentavaa.
Tänään oli ollut koulun joulujuhla ja todistukseni oli varmaan kaikkien aikojen huonoin! En kehtaisi mennä kotiin näyttämään kasvojani ja huonoa todistustani.
Kuljeskelin yksinäni puistossa potkiskellen lumikokkareita. Ympärilläni pyörii vanhempia lapsiensa kanssa, koiranulkoiluttajia karvaturriensa kanssa ja kuhertelevia pareja käsikädessä.
"Äiti katso, olen perhonen!" huutaa pieni vaaleatukkainen tyttö läheltä ja hyppääalas korkealta kiveltä, äidin huudahtaessa kauhusta.
"Mari, et saa tehdä noin!" tämä huudahtaa.
Työnnän käteni vihaisena taskuuni ja potkaisen lumikokkareen niin voimakkaasti, että se pelästyttää vieressä olleen oravan pinkaisemaan puuhun. Ollapa lapsi ilman huolia.
Istahdan lumiselle penkille ja katselen hetken kuinka punatulkku lirkuttelee koivunoksalla. kaivan musiikkisoittimeni koululaukustani, työnnän napit korviini ja laitan musiikin päälle.
Nojaan taaksepäin penkin selkäojaan ja yritän rauhoittua koulukiireistä.
Kuin huomaamattani jalkani alkaa naputtaa musiikin tahdissa, suuni laulaa sanojen mukana ja aivoni alkavat kelata tanssiharjoituksissa käytyjä sarjoja.
Lopulta minut valtaa suunnaton halu tanssia. Nousen ylös ja vähääkään välittämättä puistossa olijoista - joita ei kylläkään ollut paljoa - alan tanssia menevää ja reipasta hiphop-sarjaa keskellä lumista puistoa.
Liikkeet tulevat syvältä lihasmuistista ja ne vain soljuvat eteenpäin. Välillä silmäni ovat kiinni, välillä auki, mutta tuskin huomaankaan sitä.
En huomaa sitäkään kuinka se vaaleahiuksinen perhostyttö ryntää lähemmäs katsomaan lumoutuneena ja huutaa äitinsäkin paikalle. Vähitellen ympärilleni kasautuu väkeä, jotka katsovat rytmikästä ja soljuvaa tanssiani ihaillen.
Havahdun todellisuuteen vasta kun kappale loppuu ja seisahdun hengästyneenä paikoilleni. Huomaan ympärilleni kerääntyneet ihmiset ja punastus leviää poskilleni.
En ehdi kauaa nolostella kun väkijoukko alkaa taputtaa ja hymyilen helpottuneena.
Hymyilen väkijoukolle, kun nappaan koululaukkuni maasta, mihin en edes muistanut tiputtaneeni sitä, ja lähden kotiin - nyt jo paremmilla mielin.
"Mitäs sanoisit jos kävisimme vielä hautausmaalla viemässä mummin haudalle kynttilän?" äiti kysyi ja katsoi punaposkista Miroa.
"Joo, saanko minä sytyttää?" Kysyi Miro innoissaan ja katsoi äitiään silmät tuikkien.
"Jos minä kuitenkin sytytän. Sinä saat sen sitten laskea haudalle, jooko?" äiti ehdotti.
Miro nyökkäsi ja irrottautui äidin kädestä lähtien hyppelehtimään edellä niin, että sininen tupsupipo heilahteli puolelta toiselle.
Pienen etsimisen jälkeen hauta kuitenkin löytyi, äiti sytytti kynttilän ja ojensi sen varovasti Mirolle, joka laski sen haudalle hellästi kuin kukkasen.
Äidin silmiin kihosi muutama kyynel, onhan tuolla jossain mullan alla makaava nainen hänen äitinsä.
"Älä itke äiti", Miro sanoi ja tarttui häntä kädestä. "Ei mummilla ole hätää."
Äiti hymyili ja nyökkäsi. Hän puristi lujempaa Miron kättä ja katseli hiljalleen palavaa liekkiä.
"Miro?" äiti huhuili katsellen ympärilleen.
Hän näki lumessa Miron jäljet kulkevan polkua pitkin edemmäs hautarivistöä ja lähti seuraamaan niitä.
Ne olivat ensin tasaisen rauhalliset lapsenjäljet kunnes niitten välimatka alkoi kasvaa. Miro oli selvästi lähtenyt juoksemaan. Oliko tämä pelästynyt jotain?
Äitiä alkoi pelottaa ja huolsetuttaa. Mikö Mirolle oli tullut? Miksei tämä ollut sanonut hänelle mitään?
Äiti kiihdytti askeleensa kevyeen hölkkään ja kiiruhti eteenpäin jälkiä ja polkua, joka kaarsi puiden sekaan. Miksi Miro oli tänne tullut, eihän täällä ollut enää hautoja.
Hän ehti melkein joutua paniikkiin kun näki Miron seisovan jähmettyneenä puiden välissä.
"Miro!" hän huudahti ja juoksi poikansa luokse.
Miro kääntyi katsomaan äitiä ja hymyili.
"Äiti!" hän huudahti ja juoksi halaamaan tätä.
"Et saa tehdä noin. Sinulle olisi voinut sattua jotain!" äiti moitti huojentuneesti.
Miro kuitenkin vain hymyili.
"Ei minulla ollut mitään hätää. Olin turvassa koko ajan, olin mummin kanssa", Miro selitti posket hehkuen.
Äiti hämmästyi.
"Mummin?" hän kummasteli. "Miro, mummi on taivaassa. Mummi nukkuu ikuista unta jo."
"Minä tiedän", Miro sanoi. "Mutta hän tuli sanomaan heihei."
Miro ei näyttänyt olevan peloissaan tai traumatisoitunut. Hän näytti itseasiassa levollisimmalta kuin aikoihin sen jälkeen kun mummi oli kuollut puoli vuotta sitten.
Äiti ei ehtinyt vastata mitään Mirolle kun haistoi ruusuhajuveden.
"Kulta", sanoi käheä ääni, joka ei ollut niin ikään Miron kuin äidinkään.
21. luukku
Tanssituokio
Olin masentunut. Erittäin masentunut. Masentunut sanan jokaisessa merkityksessä. Olin masennuksen ruumiillistuma. Masentavaa.
Tänään oli ollut koulun joulujuhla ja todistukseni oli varmaan kaikkien aikojen huonoin! En kehtaisi mennä kotiin näyttämään kasvojani ja huonoa todistustani.
Kuljeskelin yksinäni puistossa potkiskellen lumikokkareita. Ympärilläni pyörii vanhempia lapsiensa kanssa, koiranulkoiluttajia karvaturriensa kanssa ja kuhertelevia pareja käsikädessä.
"Äiti katso, olen perhonen!" huutaa pieni vaaleatukkainen tyttö läheltä ja hyppääalas korkealta kiveltä, äidin huudahtaessa kauhusta.
"Mari, et saa tehdä noin!" tämä huudahtaa.
Työnnän käteni vihaisena taskuuni ja potkaisen lumikokkareen niin voimakkaasti, että se pelästyttää vieressä olleen oravan pinkaisemaan puuhun. Ollapa lapsi ilman huolia.
Istahdan lumiselle penkille ja katselen hetken kuinka punatulkku lirkuttelee koivunoksalla. kaivan musiikkisoittimeni koululaukustani, työnnän napit korviini ja laitan musiikin päälle.
Nojaan taaksepäin penkin selkäojaan ja yritän rauhoittua koulukiireistä.
Kuin huomaamattani jalkani alkaa naputtaa musiikin tahdissa, suuni laulaa sanojen mukana ja aivoni alkavat kelata tanssiharjoituksissa käytyjä sarjoja.
Lopulta minut valtaa suunnaton halu tanssia. Nousen ylös ja vähääkään välittämättä puistossa olijoista - joita ei kylläkään ollut paljoa - alan tanssia menevää ja reipasta hiphop-sarjaa keskellä lumista puistoa.
Liikkeet tulevat syvältä lihasmuistista ja ne vain soljuvat eteenpäin. Välillä silmäni ovat kiinni, välillä auki, mutta tuskin huomaankaan sitä.
En huomaa sitäkään kuinka se vaaleahiuksinen perhostyttö ryntää lähemmäs katsomaan lumoutuneena ja huutaa äitinsäkin paikalle. Vähitellen ympärilleni kasautuu väkeä, jotka katsovat rytmikästä ja soljuvaa tanssiani ihaillen.
Havahdun todellisuuteen vasta kun kappale loppuu ja seisahdun hengästyneenä paikoilleni. Huomaan ympärilleni kerääntyneet ihmiset ja punastus leviää poskilleni.
En ehdi kauaa nolostella kun väkijoukko alkaa taputtaa ja hymyilen helpottuneena.
Hymyilen väkijoukolle, kun nappaan koululaukkuni maasta, mihin en edes muistanut tiputtaneeni sitä, ja lähden kotiin - nyt jo paremmilla mielin.
22. luukku
Hautausmaalla
"Mitäs pidit joulukirkosta, Miro?" äiti kysyi ja otti Miroa kädestä ettei poika katoaisi ihmismassassa.
"Se oli ihan kiva. Minä pidin lauluista", Miro vastasi ja pyyhkäisi nenäänsä tumpullaan."Mitäs sanoisit jos kävisimme vielä hautausmaalla viemässä mummin haudalle kynttilän?" äiti kysyi ja katsoi punaposkista Miroa.
"Joo, saanko minä sytyttää?" Kysyi Miro innoissaan ja katsoi äitiään silmät tuikkien.
"Jos minä kuitenkin sytytän. Sinä saat sen sitten laskea haudalle, jooko?" äiti ehdotti.
Miro nyökkäsi ja irrottautui äidin kädestä lähtien hyppelehtimään edellä niin, että sininen tupsupipo heilahteli puolelta toiselle.
Pienen etsimisen jälkeen hauta kuitenkin löytyi, äiti sytytti kynttilän ja ojensi sen varovasti Mirolle, joka laski sen haudalle hellästi kuin kukkasen.
Äidin silmiin kihosi muutama kyynel, onhan tuolla jossain mullan alla makaava nainen hänen äitinsä.
"Älä itke äiti", Miro sanoi ja tarttui häntä kädestä. "Ei mummilla ole hätää."
Äiti hymyili ja nyökkäsi. Hän puristi lujempaa Miron kättä ja katseli hiljalleen palavaa liekkiä.
Äiti oli vajonnut omiin ajatuksiinsa. Hän saattoi miltei haistaa mummin käyttämän ruusuhajuveden tuoksun ja tuskin huomasi sitä, että lumisade oli alkanut, eikä sen puoleen sitä, että Miron ote alkoi hiipua hänen kädestään kunnes irtosi kokonaan.
Kun äiti sitten heräsi ajatuksistaan Miro ei ollutkaan enää siinä mummin haudalla."Miro?" äiti huhuili katsellen ympärilleen.
Hän näki lumessa Miron jäljet kulkevan polkua pitkin edemmäs hautarivistöä ja lähti seuraamaan niitä.
Ne olivat ensin tasaisen rauhalliset lapsenjäljet kunnes niitten välimatka alkoi kasvaa. Miro oli selvästi lähtenyt juoksemaan. Oliko tämä pelästynyt jotain?
Äitiä alkoi pelottaa ja huolsetuttaa. Mikö Mirolle oli tullut? Miksei tämä ollut sanonut hänelle mitään?
Äiti kiihdytti askeleensa kevyeen hölkkään ja kiiruhti eteenpäin jälkiä ja polkua, joka kaarsi puiden sekaan. Miksi Miro oli tänne tullut, eihän täällä ollut enää hautoja.
Hän ehti melkein joutua paniikkiin kun näki Miron seisovan jähmettyneenä puiden välissä.
"Miro!" hän huudahti ja juoksi poikansa luokse.
Miro kääntyi katsomaan äitiä ja hymyili.
"Äiti!" hän huudahti ja juoksi halaamaan tätä.
"Et saa tehdä noin. Sinulle olisi voinut sattua jotain!" äiti moitti huojentuneesti.
Miro kuitenkin vain hymyili.
"Ei minulla ollut mitään hätää. Olin turvassa koko ajan, olin mummin kanssa", Miro selitti posket hehkuen.
Äiti hämmästyi.
"Mummin?" hän kummasteli. "Miro, mummi on taivaassa. Mummi nukkuu ikuista unta jo."
"Minä tiedän", Miro sanoi. "Mutta hän tuli sanomaan heihei."
Miro ei näyttänyt olevan peloissaan tai traumatisoitunut. Hän näytti itseasiassa levollisimmalta kuin aikoihin sen jälkeen kun mummi oli kuollut puoli vuotta sitten.
Äiti ei ehtinyt vastata mitään Mirolle kun haistoi ruusuhajuveden.
"Kulta", sanoi käheä ääni, joka ei ollut niin ikään Miron kuin äidinkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti